Herne nenässä?

Suutahdin eilen kaverilleni, joka laski leikkiä sykemittarijatinoistani. Tämä suutahtaminen ei ollut ensimmäinen kerta, vaan sama kaava on toistunut useaan otteeseen, kun olemme jutelleet dietistäni tai salihommista. Hän kysyi minulta, miksi olen aina niin herkkä niissä asioissa, jotka koskevat harjoitteluani ja ravintoasioitani. Näissä asioissa kun en osaa nauraa itselleni (muuten kyllä toivottavasti osaan ;)

Tämä on niin totta. Jos joku kritisoi tai kyseenalaistaa tekemisiäni näissä aihepiireissä, nousen takajaloilleni. Olen miettinyt, miksi ne ovat minulle niin pyhiä asioita, ja miksi niiden pohtiminen eri näkökulmista ei tee hyvää. Miksi pidän itsepintaisesti pääni ja luulen tietäväni asiani paremmin?

Yksinkertaista. Tässä minun elämäntilanteessani omaan hyvinvointiini liittyvät asiat ovat vahvasti pinnalla. Ei pelkästään siksi, että treenaaminen on mukavaa tai siksi, että painonhallinta on minulle tärkeä asia jo itsetuntoni kannalta, vaan siksi, että elämäni muu sisältö tällä hetkellä on muuten melkoisen köyhää. Niin kovasti suunnittelemani ja haaveilemani ura ei lähtenytkään käyntiin, vaan olen kolme vuotta kipuillut työelämään sijoittumisesta pettyneenä itseeni niin monta kertaa. Työstä en siis ole positiivista elämänsisältöä löytänyt - pikemminkin päinvastoin, se on latistanut itsetuntoani välillä nollalukemiin. Asia on niin kovin kipeä, että ilman muihin asioihin - kuten urheiluun - keskittymistä en enää jaksaisi. Ilman kehoprojektia tuskin olisin tässä, hyvinvoivana ja kaikesta huolimatta elämäniloisena.

Minulla ei ole lapsia enkä näe itseäni lapsilleen omistautuneena kotiäitinä vielä lähitulevaisuudessa. Parisuhteeni kulkee omalla painollaan. Sen olemassaolo ja hyvinvointi riippuu hyvin pitkälle siitä, miten minulla ja miehelläni henkilökohtaisesti menee. Siispä koen perheasioissakin ensisijaisen tärkeäksi sen, että voin itse hyvin - sitä kautta voin myös antaa parisuhteellemme enemmän ja miehenikin voi siinä hyvin. Parisuhde itsessään ei siis riitä elämäni sisällöksi. Ennen niin vahvasti elämälle sisältöä antanut lauluharrastus on jäänyt jostakin syystä elämässäni taka-alalle - niin paljon kuin sitä kaipaankin - eikä näinollen ruoki tämänhetkistä kunnianhimoani.

Voi olla, että asioiden tärkeysjärjestys ja elämänsisältö ovat tällä hetkellä erilaiset kuin useimmilla muilla ikäisilläni. Ehkä siksi kaverini ei voi ymmärtää, miksi omaan napaani tuijottaminen, tarkat harjoitussuunnitelmat, dietit, kehoprojekti yleensä voi olla minulle niin tärkeää, että paneudun siihen jopa suurella vakavuudella ja ehkä hieman ryppy otsassakin (tai herne nenässä...)

Asettamani liikunnalliset haasteet ovat sellaisia, joissa saan ylittää itseni ja joissa onnistuessani saan olla ylpeä itsestäni - näitä kokemuksia kun en muusta elämästäni juurikaan saa. Minä tarvitsen kaiken aikaa eteenpäinvieviä projekteja ja saavutuksia. Minä en voi vain olla, minun täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. Minulle ei riitä lenkki silloin tällöin ja salilla kerran pari viikossa, vaan minun täytyy tietää, mitä milloinkin teen ja miksi. Se on olennainen osa luonnettani ja tärkeä osa henkistä hyvinvointiani. Ruokapäiväkirjat ja ainaiset taulukkolaskelmani ovat minulle tärkeitä, vaikka ilman niitäkin voisi hyvin harjoitella ja kehittyä ja vaikka ne eivät olisi muille minkäänlaisessa arvossa. Tätä ei ehkä tarvitse ymmärtää, mutta kunnioittaa kenties voisi.

Väitän, että tiedän omaan kehoprojektiini liittyvät asiat paremmin kuin kukaan muu. Luotan laskelmiini ja sykkeisiini ja juoksuvauhteihini ja itseeni, eikä siihen tarvi kenelläkään olla mitään sanomista. Jos auttaa tai tukea haluaa, niin kommentit ja keskustelu ovat tervetulleita. Ehkä tulen olemaan "jälestä jästi" mutta tämä tie ja sillä kompuroiminen on minulle juuri nyt tärkeää.