maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Pitkästä aikaa

Miksi silloin ei ole mukamas mitään asiaa, kun elämä menee omaa tasaista rataansa tai kun mielen valtaavat elämää suuremmat asiat? Tänään, 29-vuotiaana, sain elämäni ensimmäisen ihan itse omilla ansioillani hankkiman työpaikan. Alalta, joka on ihan jotain muuta kuin omani ja ansioina oikeanlainen persoona. Kerrankin, ensimmäisen kerran. Tuntuu aika mukavalta.

Muutenkin menee suhteellisen hyvin. Aloitin kesällä kauan haaveileman harrastuksen - painonnoston! Nyt, kun olen valmennuksessa ja omanlaiseni lajin parissa, saan kerta toisensa jälkeen kokea onnistumista ja uskallan jopa haaveilla melkoisen kunnianhimoisista tavoitteista. Voi olla, että alan kilpailla ensi vuonna. Tätä mieltä ovat ainakin valmentajani, itse en ehkä ole ihan vielä niin vakuuttunut lahjoistani (taidoistahan ei vielä voi puhua.) Huikeaa!

Henkisellä puolella olen ottamassa suuren kasvuaskelen kohti parempaa itsetuntoa ja aikuistumista. Siihen palaan ehkä myöhemmin tai jätän palaamatta. Tällä hetkellä voin hyvin ja elämä menee ihan omia raiteitaan, minun murehtimatta ja kontrolloimatta. Täytyy sanoa, että olen hyvin tyytyväinen siihen, että viime vuoden lopussa päätin tehdä irtiottoni epäkelvosta elämästä. Nyt olen vaan ja elän normaalia työelämää, jossa kykyni tunnustetaan ja saan kiitosta, ja jossa työasiat eivät seuraa aina uniin saakka.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Terveyskuulumisia

Kävin eilen uskomattoman huipun erikoislääkärin vastaanotolla - asia, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, enkä turhaan! Olen niin huojentunut ja helpottunut nyt.

Lääkäri kyseli tarkan historiikin mun kuukautisasioista, pillereiden syömisistä, edellisistä lääkärissäkäynneistä (tämän PCO-asian tiimoilta) ja ultrasi munasarjat. Munasarjat olivat paljon paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten!! Ne näyttivät jopa ihan normaaleilta. Lääkäri sanoi, että tämä voi johtua siitä, että olen vastikään syönyt e-pillereitä, jotka tavallaan antavat munasarjojen levätä tästä mun ominaisuudestani, mutta osansa voi olla elämäntavoillani ja dietilläni. Oli tyytyväinen tekemääni tutkimustyöhön ja kaikki omat päätelmäni olivat oikein. Hän jopa ehdotti minulle sellaista lääkettä, jota olen joutunut itkun kanssa muilta lääkäreiltä kerjäämään - olen lukenut ko. lääkkeestä tutkimustuloksia ja tiedän, että se voisi auttaa minuakin. Lääkäri oli sitä mieltä, että mun ei tarvisi kyllä enää stressata tästä sairaudesta ja painosta täysipäiväisesti, vaan että nyt tehdään kunnon tutkimukset ja etsitään mulle se metodi, millä voin jatkossakin hyvin.
Oli tietysti samaa mieltä kuin muutkin lääkärit, että painon puolesta mulla ei ole hätää, mutta ymmärsi, että asia on minulle tärkeä ja sen murehtiminen vie ihan turhan paljon energiaa muulta elämältä. Totesi, että hän kuulee ihan uskomattomia juttuja siitä, miten pelkkä salaatin syöminen lihottaa pahimpia PCO-naisia.

Lääkäri sanoi, että aiemmin käyttämissäni pillereissä estrogeeni on sellainen, joka kerää nestettä (Harmonet ja Diane Nova) ja ettei mun tällä oireyhtymällä pitäisi missään nimessä niitä käyttää (koska nesteenkertymistaipumus on muutenkin olemassa.) Hän kirjoitti minulle reseptin Yasminel-merkkiselle pillerille. Sovittiin, että saan ottaa ne käyttööni, jos minusta itsestäni alkaa tuntua siltä, että tarvitsen niitä. Hän kirjoitti myös lähetteen hormonimittauksiin(luteinisoiva hormoni, follikkelia stimuloiva hormoni, testosteroni, jotain muuta vielä ja lisämunuaiset tutkitaan myös.)

Hoitosuunnitelmaksi tehtiin tämä:
- Nyt en saa ottaa mitään lääkettä, vaan seuraavan kuukautiskierron alussa menen noihin hormonimittauksiin
- Sen jälkeen saan ottaa metformiinin käyttöön niin halutessani. Tämän teen, mikäli uusin ruokavalioni ei tuota mitään muutosta painossa.
- Testitulosten tultua pidetään uusi palaveri.
- E-pillerit otan käyttöön, mikäli koen tarvetta. Suositteli siinä tapauksessa, jos kiertoni alkavat taas mennä miten sattuu.

Paastoinsuliini ja -verensokerimittauksista hän sanoi sitä, minkä jo tiesinkin: ne eivät kerro mitään. Insuliiniresistenssi, joka on olennainen juttu tätä oireyhtymää, ei näy helpoissa verikokeissa. On myös erityyppisiä PCO- linjauksia, joillakin ongelmat painottuvat metaboliaan, joillakin taas enemmän androgeeneihin tai muihin sukupuolihormoneihin. Selvitetään, miten mulla on.

Sain myös vastauksen sille, miksi mun pitäs pakkosyödä pillereitä. Tällä keinotekoisella hormonaalisella ympäristöllä munasarjat saavat levätä. Kun pillerit lopetetaan, munasarjat erehtyvät vielä toimimaan säännöllisesti, ihan kuin minulla nyt (jo kaksi normaalin oloista kiertoa.) Tässä vaiheessa on hyvä yrittää luomuraskautta. Mikäli luonto ei hoida asiaa, aloitetaan metformiinilääkitys (joka taas useimmilla hoitaa ovuloimisasian kuntoon.) Mikäli raskautta ei vieläkään tule, aloitetaan lapsettomuushoidot. Käy järkeen. Mä harkitsen tätä pillerihommaa nyt ensin tämän kuluvan kuukautiskierron ajan. Voihan se olla, että saan sairauteni hyvälle mallille tällä nykyisellä dietilläni & stressinhallinnalla. Juuri nyt en siis toivo raskautta, mutta tämäkin oli hyvä tietää näin etukäteen.

Kuin kivi olisi vierähtänyt harteiltani. En ole luulosairas ja tilani on parantunut. Minulla on toivoa saada tämä painoasiakin kuntoon, luomuraskaudesta puhumattakaan. Sain "synninpäästön" myös lääkäriltä, että ei ole oma syyni, että minulla on liikakiloja. Se, miten itseäni hoidan, on aivan oikein. Ei kai tästä voi muuta kuin jatkaa tervehtymistä vaan!

sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Pariisi, ah, Pariisi!

Terveiset Pariisista, jossa matkailimme tällä viikolla hieman neljättä päivää. Kertakaikkiaan ihana kaupunki ja matka, tällä kertaa majoituimme hienosti neljän tähden hotelliin ja nautimme myös siitä puolesta matkaa (normaalisti yövymme halvimmissa läävöissä...)

Kulttuuririentoja tuli harrastettua David Lynch-näyttelyn (!) ja Louvren verran. Lynchin taide, etenkin maalukset, oli ennakkoluuloistani huolimatta mahtavaa, kokemus kertakaikkiseen angstinen ja masentava, mutta niin ajatuksia herättävä. Louvre sen sijaan rakennuksena ja alueena oli häkellyttävä, mutta kokemuksena verrattavissa kestävyysjuoksuun. Pelkkä palatsi hengästyttää, niin huikea se on!

Miten paljon kolmessa päivässä ehtiikään nähdä ja kokea. Eiffel, Riemukaari, Champs Elysee... Latinalaiskorttelit, Notre Dame, Sacre Couerin kirkko ja monet monet muut nähtävyydet. Sen lisäksi kaupungin parasta antia koin ihan vaan katuvilinän seuraamisesta - eri rotujen ja kulttuurien kirjo suurkaupungissa on valtava. Tunnelma oli rento ja yllättävän rauhallinen, tunsin koko matkan ajan olevani melkolailla turvassa. Ainoastaan ghetossa, johon eksyimme, ajattelin, että en kuulu tänne ja puristin hitusen tiukemmin olkalaukkua kainaloon...

Masennukseni alkaa mitä ilmeisimmin hellittää, näemmä valon määrä vaikuttaa. Töitä en ole vieläkään löytänyt ja läskit vaan kertyvät, mutta onneksi pahin ahdistus on jo ohi ja elämänilo palailemassa. Ei muuta kuin kesää kohti!

maanantaina, maaliskuuta 05, 2007

Pettymyksiä

En saanut sitä hakemaani virkaa, kiitos huonon ruotsinkielitaidon. En myöskään saanut tänään hakemaani vaatimattomampaa paikkaa, liian pätevä kuulemma. Olen hakenut elämässäni varmaan kahtasataa työpaikkaa, käynyt ainakin seitsemässäkymmenessä haastattelussa ja ollut kolmen parhaan joukossa lukuisia kertoja. Yhtään työtä en ole koskaan saanut. Mikä minussa on vikana?

Työttömyys alkaa ottaa nyt kahden kuukauden jälkeen koville. Itseänihän saan toki syyttää. Luulin, että jokin ovi aukeaa kun uskallan jättää vanhat hommani, mutta mitä ilmeisimmin olin väärässä. Taitaa käydä samalla tavalla kuin aiemminkin, että mitään ei tule eteen, ellen itse sitä rakenna. Pitäisiköhän alkaa taas yrittäjäksi...

Opiskelu ja alan vaihto lienee ainoa oikea tie. Harmi, että en saa mitään tuosta kemiasta päähäni, pitää varmaan miettiä joku muu kuin ravitsemustiede haaveeni kohteeksi. Vanha pää ei uutta opi.

Onneksi olen niin tottunut pettymään, että tämänpäiväinen menee illan itkulla ohi.
Kai mullekin on joku paikka tässä maailmassa.

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Tulevaisuus?

Yritän tässä henkisesti latautua sekä siihen vaihtoehtoon, että saan hakemani viran että myös siihen, etten saa... Huomaan, että molemmat tapaukset ovat hankalia ajateltavia.

Viran saaminen tietäisi totaalista elämänmuutosta, myös itsetunnollista. Tehtävä on vaativa johtajan työ, johon kuluisi paljon aikaa ja joka toisi tullessaan aivan uudenlaisia ammatillisia haasteita. Olen valmis niihin kyllä, olen valmis myös luopumaan ajankäytöllisestä vapaudestani ja vähentämään urheilu- ja muita harrastuksiani olennaisesti (!) Olen valmis myös itsenäistymään - käytännössä viran saaminen veisi minut eroon miehestänikin joksikin aikaa. Samalla luopuisin sosiaalisesta verkostostani, tai ainakin ajautuisin kauemmaksi siitä. Tiedän kyllä, että aidot ystävät pysyvät, oli välimatka sitten mikä tahansa.

Takaraivossa hakkaa ajatus siitä, etten saakaan virkaa. Kulutan tässä käytännössä koko kevään odotteluun. Ei ole minkäänlaista motivaatiota hakea muuta työtä, koska tämä nyt on se, mihin olen vahvasti ehdolla, ja mitä haluan. Tämä on elämäni tilaisuus. Voisin lukea pääsykokeisiin, mutta sekään ei tunnu innostavalta (okei, pakko mun kuitenkin on!) Edelleen huono omatunto soimaa minua siitä, että pidän lomaa ja odottelen. Jos maaliskuun lopussa käy ilmi, että jäinkin kakkoseksi, olen tuhlannut kolme kuukautta tehokasta työnhakuaikaa. Olen kyllä katsellut töitä, mutta mikään ei iske. Se tosiasia, että olen ehdolla erittäin vaativaan johtajan tehtävään, on kyllä eliminoinut tehokkaasti minusta ne ajatukset, että voisin olla osa-aikatyössä vaikkapa kuntosalin kassalla... Ehkä olen ylpistynyt tai jotakin... Tai sitten alan arvostaa ammattitaitoani, mikä on hitusen ollut kyllä koetuksella.

Tänään kuitenkin elbaan ihan luvan kanssa - olen influenssan kourissa! Köh köh.

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Pällitesti

Olen kolmen parhaan hakijan joukossa, hurjaa! Eilen kävin soveltuvuustestissä, jossa testattiin ilmeisesti lähinnä loogista päättelyä, potentiaalia johtamistehtäviin, oppimiskykyä ja -halua sekä persoonallisuuspiirteitä. Testi oli ihan mielenkiintoinen, mutta kaikkein mukavinta oli keskustelu soveltuvuuspsykologin kanssa. Hän ei voinut vielä päätelmiään minusta kertoa, mutta sanoi sen, että potentiaalia minussa kyllä on. Analyysin saan itselleni vasta sitten, kun rekrytointi on päättynyt.

Tämä pitkä (tammikuussa alkanut) prosessi on ollut minulle erittäin tärkeä kasvamisen ja ammatti-identiteettini tutkimisen paikka. Vaikka en työtä saisikaan - enhän uskalla moisesta vielä edes haaveilla - olen saanut jo paljon.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

På svenska också

Eilen oli työhaastattelu siihen hakemaani virkaan. En tiedä lainkaan, menikö se hyvin vain huonosti. Jäi mieleen lähinnä se, että yrittivät kyseenalaistaa johtajantaitoni, koska olen NUORI NAINEN. Voi bärs! Sanoin, että eikös se ole enempikin persoona- kuin ikäkysymys. Nyt sitten odotellaan. Asian ratkeaminen saattaa pahimmillaan venyä 21.3. olevaan kaupunginvaltuuston kokoukseen.

Sitä ennen joudun kuitenkin ruotsin kielikokeeseen ensi maanantaina! Viran vaatimuksiin kuuluu hyvä ruotsinkielitaito. Olen tehnyt yliopistossa virkamiesruotsini arvosanalla tyydyttävä... Että eipä muuta kuin ruotsia kertailemaan. Viimeiset viitisen päivää onkin nyt sujahtanut mukavasti valtionhallinnon sanaston parissa... På svenska!

Tämä on nyt minusta riippumaton juttu, ihan kuin on tuntunut tähänkin saakka olevan. En siis aio menettää itsetunnon rippeitäni, jos en virkaa saa, enkä myöskään anna itselleni lupaa haaveilla asiasta kovin kummoisesti. Mä saan sen paikan, jos niin on tarkoitettu, ja jos ei ole, toteutan alkuperäisen suunnitelmani - pyrin yliopistoon uudestaan.

***

Sitten treeniasiaa:
Potkisvalmentajani tölvähti samalla kuntosalille, jolla minä käyn! Sattuipa jopa niin, että meillä on tismalleen samat treeniajat! Siellä sitten ollaan yhdessä treenattu ja olen oppinut häneltä ihan hurjasti kaikenlaista. Olen koko ajan innokkaammin mukana tossa hommassa ja kovasti sinne voimanostosuuntaan haaveilemassa... Eipä sitä tiedä, vaikka seuraavat kuulumiseni tulisivat Tikkurilan voimanostoseurasta ;) Tosin juuri tällä hetkellä vasen olkapääni on siinä kunnossa, että sillä vois olla nostamatta mitään pariin päivään...