Joopasen joo...

Joopasen joo, Jomppasen Elsa. Ehdin ilmeisesti ilakoida tuon työasiani kanssa vähän turhan varhain. Saan toki työtä, mutta sen laatu ja määrä on ihan eritoista, mitä kollegani minulle silloin puhelimessa lupasi. Käytännössä orkesteriassistentin hommaa, hanttihommia, jotka jonkun on tehtävä. Tällaista vartenko minä olen lukenut itseni filosofian maisteriksi. Ilmeisesti.

Mutta kai minun on se homma sitten otettava, ei tässä ole paljon vaihtoehtojakaan. Jotain on tehtävä.

Enkä saanut käytyä siellä lääkärissäkään. Tapasin eilen erään vanhan ystäväni pitkästä aikaa ja hän sanoi välittömästi minut nähtyään, että nyt sun on aika tehdä itelles jotain, oletko ajatellut mennä lääkärille tuon mielialasi kanssa. Niinpä. Asia ilmeisesti alkaa rassata jo ystäviänikin. Ei vain tuntunut yhtään mielekkäältä lähteä valittamaan lääkärille masennusta, kun viime viikon aikana meni taas mielialapuolella huomattavasti pirteämmin ja työasiatkin näyttivät vihreää valoa. Nyt taas tekisi mieli vetää peitto korviin ja maata pimeässä ypösen yksin. Miksi minusta ei ole mihinkään?

Joo joo, pää pystyyn ja silleen. Heti kunhan taas jaksan.

Laulun taikaa

Pitkän kesätauon jälkeen kokoonnuimme tänään lauluyhtyeemme kanssa suunnittelemaan seuraavaa kautta ja availemaan ääniämme yhdessä. Voi luoja, miten ihanaa oli taas laulaa! Olinkin kesän aikana jo melkein unohtanut, kuinka olennainen asia minun ääneni on minua, ja miten laulullinen ilmaisu on niin tärkeä osa itseäni. Tarvitsen laulamista voidakseni hyvin ja tämä tuli taas juuri oikeaan aikaan. Lauluhommissa olen omimmillani, vielä enemmän kuin salimimminä ;) Menenkin ensi viikolla kaivelemaan Sibelius-Akatemian käsikirjastosta Hildegardin aarteita opeteltavakseni; haaveilen sekvenssistä, jossa on hurjan laaja ambitus ja jolla voisin ilahduttaa jossakin konsertissa kaikkia gregorianiikan ystäviä tai muuten vain harrasta tunnelmaa tai rukousta kaipaavia...

Jotta kirjoitukseni ei menisi täysin laulamiseksi, täytynee mainita muutama sana eilisestä. Ihana päivä, kertakaikkiaan. Juoksin valmentajani (Giga eli orkku) ja juoksukaverieni (kaius ja unaz) kanssa - testasimme suunniteltua maratonvauhtia ja sitä, miltä se tuntuu. Hyvin meni, 5.45 min/km vauhti nosti sykkeen 160 hujakoille eikä tuntunut yhtään hassummalta. Palautuminenkin tapahtui normaalisti, koska jo tänä aamuna latasin kyykkytankoon kiekkoja ja tein puoliraskaan jalkatreenin salilla. Lisäksi reuhasin Gigan lasten kanssa seiväshyppypatjalla (milloin viimeksi olenkaan tehnyt kuperkeikkoja?) ja pelastin Puuntuhoojan toukan tappouhalta. Kivaa!

Haltiapolun lenkki

Onpahan pikkasen väsynyt olo. Tein eilen sankaritekoja Keskuspuistossa, eli juoksin 19,5 km lenkin valmentajani kanssa. Aika haipakkaa, lenkki meni 148 ka-sykkeellä, aikaa kului 2.05 h ja energiaakin kului 861 kcal. Siihen lisäksi vielä tunnin pyöräily puistoon ja takaisin kotiin. Olin illalla aika puhki ja ajattelin, että en aamulla jaksa nousta vuoteesta enkä pysty jaloillani liikkumaan, mutta tässä sitä nyt ollaan ja suunnitellaan salille lähtöä. Sitkeä sissi.

Valmentajani oli sitä mieltä, että ei vaatisi maailmanmullistuksia, jotta voisin juosta kokonaisen maratonin. Siitä intoutuneena suunnittelin itselleni seuraavanlaisen harjoituskuvion ensi kesään saakka: puolimaratonin jälkeen (lokakuun alussa) siirrän painopisteen saliharjoitteluun (HST) ja sen ohella juoksen kolme kevyttä lenkkiä viikossa, kaksi lyhyempää ja yhden pidemmän. Helmikuussa muutan taas painopisteen juoksuun, ja alan maratonharjoittelun, saliharjoittelun siirtyessä juoksua tukevampaan suuntaan. Ensimaraton tapahtuisi sitten Tukholmassa kesäkuun alussa, aikahaarukassa 4.30-5 h.

Tulisipa jo se Juoksija-lehti ja maratonkirja postissa...

Mukavia uutisia vaihteeksi

Sain puhelun. Minua pyydettiin töihin.

Tämä on se hetki, mitä olen odottanut erittäin hartaasti. Odottanut, että jostakin suunnasta tämä onneton työtilanne lähtisi purkautumaan ja että minun ei tarvisi lähteä töihin johonkin ihan mihin tahansa. Että saisin tehdä sitä työtä, mitä kaikkein eniten haluan: työskennellä ammattimuusikoiden kanssa. Tämä työtarjous tuli ihan täysin yllättäen enkä epäröinyt hetkeäkään sen suhteen. Kollegani on sairastumassa burn outiin ja pyysi apuani. Syksyn ajan olisin sijaisena ja mahdollisesti siitä eteenpäin sitten vakituisena, riippuen kollegani muista töistä (oli pirskatti saanut sen työpaikan, mitä minäkin kesäkuussa hain ja jossa olin vahvoilla...) Muutamia epävarmuustekijöitä on vielä matkassa, mutta odotellaan nyt niiden selkiytymistä ja sitten pannaan bileet pystyyn.

Käytännössä saan jatkaa niitä tehtäviä, mitä nytkin teen yrittäjänä. Siihen kaivatuksi lisäksi tulee työskentely maamme ehkä parhaan barokkiorkesterin intendenttinä. Varsinaisesti ei mitään ihmeellistä muutosta elämääni (paitsi enemmän työtä ja vihdoinkin palkkaa) mutta mikä parasta - orkesterilla on oma toimisto ja pääsen pois kotoa!

Mikä työmaa! WAU! Pian minulla on oma konserttitoimisto.

Solmuja

Tajusin eilen, että olen ollut koko aikuisikäni ajan enemmän tai vähemmän masentunut. Lukioiässä vakava masennukseni, joka liittyi syömishäiriöön, kesti parisen vuotta, sitten helpotti hetkeksi opiskelun ja seurustelun alkamisen myötä. Muutin miehen perässä eri kaupunkiin, masennuin uusista kuvioista, sama juttu, kun siitä parin vuoden päästä muutimme jälleen. Viimeisin masennuskauteni on kestänyt kolme vuotta, ja pahin aika siitä viime syksynä. Nyt huomaan taas toivottomuuden tunteen vallanneen minut ja koen olevani umpikujassa.

Masennus on saanut monet asiat pois raiteiltaan elämässäni. Pienimmätkin ongelmat ovat paisuneet vuoren kokoisiksi, enkä usko enää itseeni monessakaan asiassa. En laula enää, mikä on aina vakavamman masennuksen merkki.

Eilen tein rohkean teon, sanoin kaiken ääneen. Myönsin, että olen avuton, enkä jaksa yksin - en olekaan niin vahva, kuin olen aina ollut. Olen päättänyt hakea apua itselleni. Pohdiskelin aikaisemmin repäisemisen mahdollisuutta, mutta nyt en uskokaan, että on tarve niin radikaalille muutokselle. Ehkä riittää, että haen apua ja hoidan itseni kuntoon. Ehkä sitten kaikki palaset alkavat loksahdella paikalleen. Ehkä on jopa parempi, että elämäni pääpiirteissään pysyy tasaisen turvallisena, jotta voin rakentaa itseni sen päälle uudestaan.

Ne asiat, jotka ovat pitäneet minut kutakuinkin järjissäni, liittyvät pääosin urheiluun. Olen iloinen siitä, että olen jaksanut raahautua, vieläpä hyvillä mielin, lenkkipolulle ja kuntosalille ja kiinnostua syventymään lajeihini. Muut tärkeät asiat elämässäni ovatkin sitten jääneet lähes huomiotta: ystävät, työ, parisuhde, musiikki. On aika palata elämään ja hakea sille sisältö. Sisällöksi ei riitä tunti pari urheilua päivittäin, nettiaddiktio ja pieni hetki kumppanin kanssa iltasella. Minä tahdon elää sitä täyteläistä elämää, jota olen elänyt. Tahdon olla se elämäniloa ja energiaa pursuava pakkaus, jona minut on tunnettu. Tahdon keskittyä ihmisiin enkä itseeni. Tahdon rakastaa enkä murehtia. Tahdon taas olla minä.

Väsyjalka

Voi hitsi mä haaveilen HST:stä ja kunnon saliraivosta. Ehkäpä siksi, että äskeinen juoksulenkkini meni suoranaisesti penkin alle ja maratonfiilis on epätoivon sävyttämä. Takkuisaa juoksua, yritin juosta kovempaa ja syke nousikin hieman (ka 151) normaaliin lenkkiin verrattuna, mutta aika ei. Surkea aika, mä en ikinä alita kahta tuntia puolimaratonilla! :(

Listaanpa nyt tekosyitä, miksi juoksu ei sujunut:
- alla neljä rankkaa treeniviikkoa, tässä olisi ehkäpä kevyen viikon paikka
- kahdet peräkkäiset kuukautiset (!!) ja niistä seurannut anemia
- kireät pakara- ja lonkankoukistajalihakset
- liikaa vaatetta: olin tukehtua kuumuuteen (ne tekniset juoksukuteet ois in!)

Tästä intoutuneena otin esiin keittiövaakan ja päätin, että nyt kaikki syömiset menevät puntarin kautta ja ruokapäiväkirjan kalorisaldo ei ylitä 1600 kaloria yhtenäkään päivänä. Mur! Muutaman kilon jos saisi pois, niin ehkä jaksaisi paremmin lyllertää sen hitsin maratonjuoksun. RAIVO!

Jalkoja hiertävät, liian ahtaat kengät

"Tania tiesi, että useimmat ihmiset uneksivat toisenlaisesta elämästä kuin se jota he elivät. He halusivat muuttaa elämäänsä, vaikkeivat tienneet millaiseksi ja miksi. Oli kuin heidän sieluillaan olisi alinomaa ollut liian pienet kengät. Ne hiersivät niin, että ne olivat kaiken aikaa sisältä verillä. Mikään asento ei tuonut niille helpotusta, eikä yksikään askel tuntunut oikealta, olipa suunta ollut minne tahansa. Oli vain kaksi vaihtoehtoa: riuhtaista itsensä irti, kiskaista kengät pois; tai turtua, kovettua, tulla kuuroksi kaikille äänille." (Tommy Tabermann: Julian parveke)

En tiedä, tunnenko yhtään ihmistä, joka olisi elämäänsä täysin tyytyväinen. Ihmistä, joka ei haluaisi muutosta, vaikkakaan ei osaa sanoa, mikä täsmälleen ottaen nykyisessä elämäntilanteessa hiertää. Miksi ihminen on alituiseen tyytymätön? Miten elämä pitäisi elää, että voisi olla onnellinen? Minulla on juuri tuollainen olo, miten Tabermannilta lainaamassani tekstinpätkässä kuvataan. Käsittämättömän selittämätön tyytymättömyyden tunne, joka vie voimani ja toimintakykyni. Olen avuton.

Olisi mukava tietää, miten ne ihmiset, jotka ovat riuhtaisseet itsensä irti siitä elämästä, mikä aiheutti heissä tyytymättömyyttä, elävät nyt, muutoksen tapahduttua. Muuttuiko mikään paremmaksi? Onko alituinen tyytymättömyyden tunne edelleen olemassa?

Opinkohan koskaan elämään tätä hetkeä, ottamaan irti tästä hetkestä sen kaiken, mikä vain on mahdollista, iloineen ja suruineen? Pitäisi muistaa, että se hetki menee kiitäen ohi. Mitä tapahtuu sen hetken jälkeen? Huomaan, että olen itse alkanut turruttaa itseäni kovemmaksi, enkä pidä siitä suunnasta. Toisaalta, olen pelkuri; en uskalla repäistä itseäni irti, enkä tiedä, onko sille todellista tarvettakaan, koska en tiedä, onko riuhtomisesta mitään hyötyä. Uskon, että tyytymättömyys elämään on jokin syvempi ja suurempi asia kuin jokin yksittäinen seikka, joka liittyy elämän suuriin, näkyviin linjoihin. Tyytyväisyys lienee elämänasenne?

Ehkäpä pitäisi vain listata asiat, jotka elämässä ovat hyvin ja mukavia, ja keskittyä sitten niihin...

Ote harjoituspäiväkirjasta

Ynnäilenpä tähän huvikseni, mitä kaikkea tuli treenirintamalla puuhasteltua kuluneen viikon aikana. Laitan joskus tulevaisuudessa otteen myös ruokapäiväkirjasta; tämän viikon listaus ei ole mallikelpoista luettavaa, kun kalorit tuli ylitettyä lähes joka päivä, herkuttelin pari kertaa ja juopottelin kerran ;)

Kuluneen viikon treenit:

maanantai: sali (sekä/hauis/vatsa) n. 50 min
tiistai: kevyt lenkki 56 min, 376 kcal, ka 144/ pyöräretki n. 3,5 h
keskiviikko: sali (rinta/olkapää/ojentaja/vatsa) n. 1h
torstai: vetotreeni 1h 7min, 474 kcal, ka 150
perjantai: sali (korsetti/leuanvedot/hyvä venyttely) n. 1 h
lauantai: lepo
sunnuntai: pitkä lenkki 1 h 58 min, 788 kcal, ka 145

Tuollaista tahtia on tullut reenailtua jo pitkään, toki painopisteen vaihdellessa vuoroin aerobisen, vuoroin salin suuntaan. Jos jotain voisin vielä pinnistää, niin saliharjoitteluun pitäisi saada raivo päälle (täytyykin tehdä hyvin harkittu treeniohjelma, tällä hetkellä kun menen aika fiilispohjalta) ja venyttelyä voisin harrastaa enemmänkin (juoksun jälkeinen venyttely on retuperällä, salin jälkeen venyttelen aina ja töllön edessä tulee venyteltyä - tosin katson aika vähän televisiota...)

Ensi viikko menee suunnilleen samaan malliin. Lepopäivä saattaa tulla aikaisemmin, tai pidän niitä kaksi tarpeen vaatiessa ja viikonlopun pitkä lenkki on todennäköisesti lyhyempi (noin 1,5 h.)

Depressio

Kai minun täytyisi käydä porauttamassa reikä päähäni. Eilen olin ihan fiiliksissäni juoksusta, nyt olen taas alimmassa helvetissä mielialani kanssa. Ei tässä ole mitään järkeä, vieläkö minä kärsin jonkinlaisista kasvukivuista vai mikä tämän homman nimi oikein on? Kai mun murrosikäni meni jo?

Masentaa. Masentaa niin pirusti. Taas samat ajatukset pyörivät päässä siitä, minkälainen elämäni sisältö oikein on, ja miksi minulla ei ole töitä ja mikä minussa on vikana ja valivali. Nämä neljä seinää alkavat kaatua päälleni. Kaipaan ihmisiä, kaipaan elämää, työtä, tekemistä. Sellaista elämää, mihin mahtuu muutakin kuin oma napa. Saiskohan sellaisen Etolasta?

Neekeriperseprojektin kuulumisia

Neekeriperseprojekti eli NPP on hieman jäässä. Olen nimittäin päättänyt jättää jalkaosaston treenaamisen salilla pois tai ainakin mahdollisimman vähiin nyt juoksukaudella, varmuuden ja jaksamisen vuoksi. Olen minä hieman pakaraosastoa jumppaillut, mutta en kyllä aio nyt pistää kyykkytankoon lähes sataa kiloa rautaa taikka harrastaa mavea ja askelkyykkyjä, koska saan niillä selkäni rikki, jos oikein innostun. Ja kyykkääminenhän ei ole mistään kotoisin pikkupainoilla!

Eilen lenkillä kyllä totesin (niinkuin pari kertaa aikaisemminkin) että punaiset lenkkihousuni kiristävät takapuolen kohdalta. Onkohan NP kasvanut vai olenkohan vain lihonut? Lihonut en ole vaakan mukaan, enkä mittanauhan mukaan... Voivatkohan pakaralihakset mennä pumppiin juoksusta? Siitä varmaan on ollut kyse... Toivottavasti NP joskus kasvaa. Sitä odotellessa.

Hitsi minä haaveilen sellaisesta tiukasta, isosta, muodokkaasta pyrstöstä, joka kasvaa ulospäin, ei sivuille. Tosin eipähän mulla sitä perinteistä leveysongelmaa olekaan, kun olen kohtalaisen kapealanteinen nainen. Onneksi en ole saanut sellaista leveää ja lituskaista suomalaisnaisen takapuolta, kiitos geenieni. Tähän liittyy myös se, että olen viime aikoina alennusmyyntejä kiertäessäni todennut mahtuvani koon 34 hameisiin! Miten voi olla mahdollista... (eikä puhettakaan että mun käsivarret saatikka "vyötärön" seutu mahtuisivat saman kokoisiin paitoihin!)

Geeneistä tuli mieleeni kehon keskustelu, jossa joku tyttö kyseli hauistreenivinkkejä. Jasonin mielestä minulta ei voi habavinkkejä kuunnella, koska hauis on minun geneettisesti vahvin lihakseni (pah!) ja tämän vuoksi hauikseni on kasvanut ihan jo epäsuoralla treenillä mukavasti, mikä taas ei pienempihaukkarisella tapahdu. No joo. Tuntui vähän kateellisen panettelulta: taas piti osoittaa, että kaikki salilla viettämäni tunnit ja tiukahkot dietit ovat olleet ihan turhia, koska jokatapauksessa minulla olisi iso hauis :D Noh, leikilläänhän hän tuollaista kommentoi, mutta silti... Ja myönnän, että minulla on aika erilainen lähtökohta tavoitteelliseen kehonrakennusharrastukseen kuin suomalaisnaisten Matti Meikäläisellä, jonka yläkroppa on hentoinen ja rasvaton ja alaosasto kerää rasvaa. Käsivarsissani on aina ollut muutakin kuin luut (ja läskiä) ja jalkani ovat olleet lihaksikkaat ja aika tiukat, vaikka olen ollut hurjan ylipainoinen. Sitävastoin geeniperimäni ei kyllä taida tukea kestävyysjuoksua...

Siitä viis. Minä en ymmärrä sitä, että ihmiset laittavat itsellensä joitakin rajoitteita lajien suhteen vain siksi, että "en ole tyypiltäni sitä ja tätä." Onko joka lajia pakko harrastaa naama näkkärillä, eikö joskus voisi vaan harrastaa siksi, että joku laji on kiva ja siitä nauttii, menestyisi siinä sitten taikka ei. Minä ainakin juoksen, vaikka juoksenkin niinkuin bodari. Ja olenpahan pelannut koripallojoukkueessakin ;)

Masokistin Unelma

Päiväkirjamerkintäni otsikko on lainattu juoksutapahtumalta, jossa kierretään vajaan kahden kilometrin lenkkiä yli viisikymmentä kertaa. Siinä, jos missä on masokistillekin tekemistä. Kirjoitukseni aihe on kuitenkin juuri tekemäni vetotreeni. Kirjoitus sisältää minulle niin rakasta numerodataa, joten hyvä ystävä, hyppää yli ja lue vain loppu ;)

Lenkkini sisältö ja sykkeet olivat numeroina seuraavaa:

alkuverryttely hölkäten 10 min
12 min veto sykevälillä 154-162
4 min palautus kävellen
12 min veto sykevälillä 158-165
4 min palautus kävellen
12 min veto sykevälillä 160-162, viimeisen minuutin ylämäessä hanat auki ja syke 168 - kuolema!
4 min palautus kävellen
9 min loppuverryttely hölkäten

Aikaa meni 1 h 7 min ja kaloreita kului hurjat 474 ka syke 150.

Lenkiltä tultuani sain valmentajalta viestin, että älä tee vetoja ihan aamusta. Olisi voinut tietysti muistuttaa minua tuosta jo eilen... Eipä tullut mieleenikään odotella kropan heräämistä pitempään, kun treenaan aina aamulla. Jotain tästä aamulenkkeilystä opin: banaanin ja toisen kupillisen kahvia olisi saanut jättää nauttimatta. Meinasin oksentaa kaksi kertaa.

Uskomatonta, miten raskasta ja vaikeaa on saada syke edes noihin 160 lukemiin normaalimmissa keliolosuhteissa. Tämä lenkkini oli paljon rankempi kuin sunnuntain kilpailu, mutta sykkeet samaa luokkaa. Viimeisessä vedossa tavoittelin 170 sykettä, mutta ei - en vain jaksanut enää kiihdyttää. Vähän surkea olo oli, mutta olen tyytyväinen, että jaksoin noinkin hyvin. Pelottaa, miten voisin tuolla vauhdilla/noilla sykkeillä juosta puolimaratonin!

Erikoinen lenkki. Alku- ja loppuverryttelyä lukuunottamatta juoksun aikana en ehtinyt ajatella MITÄÄN muuta kuin sykkeitä, minuutteja, pahaa oloa. Sitä kamalan pahaa oloa. Mikä ihme saa ihmisen tekemään jotain näin typerää - juoksemaan henkensä kaupalla veren maku suussa pitkin pitäjiä. Kärsimään ja tuskailemaan.

Kyllä minä tiedän mikä. Sen tietävät kaikki muutkin juoksemiseen hurahtaneet.

Nyt jälkihikoilen hetken, menen suihkuun ja olen vain onnellinen.

Jatkoa elämänmyönteisyydelle

Nyt en aio valittaa mistään! En niin ainoastakaan asiasta. Voi tätä onnen ja ilon autuutta.

Minun pyöräni on korjattu ja kunnossa vihdoinkin. Kiitos isälle, joka vaihtoi renkaat ja polkupyöränkorjaajasedälle, joka huolsi laakerit. Tänään tein ihanalla matkattarellani kesäisen retken, ja innostuin pyöräilemään melkein neljä tuntia.

On mahtavaa pyöräillä, kun ei ole kiire mihinkään, ja kun aurinko paistaa, mutta tuuli käy vienosti. Tutustuin Helsingin upeaan Keskuspuistoon ja lähiseudullani sijaitseviin alueisiin, joita ei junassa istuessa tule huomattua. En ollut aavistanutkaan, miten ihania paikkoja läheltämme löytyy - huh, mitkä juoksureitit! Mitkä piknikpaikat! Tämä retki taisi avata minulle hurjia mahdollisuuksia aivan uusiin nautintoihin, juoksupolkuihin, jotka ovat jotain ihan eri toista kuin nykyiset reittini.

Ihmisten pitäisi ehdottomasti pyöräillä enemmän! Oikeastaan lääkärit voisivat määrätä ihmiset pyöräretkille virkistämään mieltänsä ja parantelemaan vaivojansa. Ainkin minulla tuolla pyöräillessä unohtuivat ikävät asiat tyystin. Tosin häntäluunsa siinä saa kipeäksi, mutta pienipä tuo hinta on tällaisesta onnen tunteesta.

En tiedä, pääsenkö huomenna sängystä ylös, tunnin juoksulenkki aamulla ja nyt tämä retkeily veivät kyllä voimiani aikalailla, mutta päätin kruunata iltani ihan huomista salireeniäkin ajatellen hyvällä ja ansaitulla hiilaritankkauksella: (muun muassa) ruisleipää avokadolla. Namskis.

Elämänmyönteisyyttä kirjasta

Luin juuri Erlend Loen Supernaiivi -nimisen kirjan. Kirja oli niin mukava, että en malttanut laskea sitä lainkaan käsistäni, vaan luin sen yhteen pötköön. Nauroin itsekseni ja nautiskelin, ihanaa luettavaa! Niin viatonta ja jollakin tavalla elämänmyönteistä, iloa pienistä, yksinkertaisista asioista. Ironiaa. Tällaisesta minä pidän, taisipahan paha mielikin unohtua. Pidän siitä, että viime aikoina kulttuuripuolella on alettu yhä enemmän tuottaa kirjoja ja leffoja, jotka ovat harmittomia, joissa ei tapeta eikä kiusata, jotka eivät ahdista lukijaansa tai katsojaansa ja jotka luovat rauhaa. Tuli mieleeni David Lynchin ohjaama elokuva The Straight Story, joka mielestäni edustaa vastaavanlaista kerrontaa, ehkä jopa vieläkin riisutumpaa. Täytynee vuokratakin se ja katsoa uudelleen.

Pieni on kaunista.

Syöppö

Olen taas tänään vetänyt hiilaria kitusiini ihan tolkuttomasti. Mistä tämä ruuanhimo oikein johtuu? Alkaa mennä hermo.

Olen ollut kurinalaisella dietillä viime syyskuusta lähtien. Muutamia "lomapäiviä" lukuunottamatta olen pitänyt ruokapäiväkirjaa (hieno excel-taulukko, joka laskee kaikenmaailman lukuja, kalorit, proteiini-, hiilari- ja rasvagrammat, ilmoittaa ne prosentteina, miinustaa liikunnalla kulutetut kalorit, näyttää päivän kalorisaldon jne.) Paino on pysynyt hallinnassa (itse asiassa alkuun laihdutin kuutisen kiloa) ja mielitekoja tai totaalirepsahtamisia on ollut hyvin vähän. Muutamia itselleni sallimia poikkeuksia on ollut, kuten pitsa rullismaratonin jälkeen tai ryyppyilta kavereiden kanssa. Pääosin olen elänyt kuin paraskin askeetikko viimeisen puolen vuoden ajan: rahkajugua, kasviksia, ruisleipää, mysliä, hyvät rasvat ja sitä rataa. Tuttu juttu.

Kurinalaisuus tuntui päättyvät HST-jakson päättymiseen ja "loman" alkamiseen. Lomalla tarkoitan sitä, että jäin kolmeksi viikoksi lomalle saliharjoittelusta ja liikunta jäi muutenkin vähiin, kun olin matkoilla. Lupasin, että ulkomaanmatkalla saan syödä niin paljon kuin napa vetää, ja niin teinkin. Sen jälkeen minun piti palata ruotuun ja salille. Näin kävikin, mutta tämä juoksuhomma on nyt kyllä sekoittanut pakkaa aikalailla. Ensinnäkin; en tiedä, mitä minun oikeasti kannattaisi salilla tehdä. Harjoittelu siellä on toki ollut nyt säännöllistä, mutta jotenkin aneemista, kun päätavoite on juoksussa. Se tuntuu erittäin ikävältä, eikä tilanne miellytä minua yhtään - niin paljon kuin juoksemisesta nautinkin. Salisuunnitelma pitäisi saada timantinkirkkaaksi. Siihen kylkeen saisin varmuuden siitä, millainen dietti pitäisi nyt rakentaa. voi että minä kaipaan rautaa ja kunnon irvistelyä!

Mitä sitten hiilihydraattipuputukseen tulee, niin olen neuvoton. Tämä tuntuisi olevan täysin psyykkistä. Ihan kuin söisin taas johonkin pahaan oloon, johonkin, jota en itselleni osaa selittää. Tänä päivänä ja muutama päivä taaksepäin tilanteeseen ovat varmasti vaikuttaneet hormonit, mutta niillä ei voi selittää kaikkea. Miksi itsekurini ei juuri nyt tunnu riittävän? Ihan niinkuin kehoprojekti olisi jotenkin toissijainen asia tämän selittämättömän olon jälkeen ja siksi sallin itseni syödä liikaa. Kyse ei ole herkuttelusta tai ahmimisesta, vaan melko hillitystä liian hiilarin syömisestä, mutta silti se huolestuttaa minua. Tarvitseeko kroppani sitä? Onko juokeminen vienyt voimiani? Olo on kyllä väsynyt, mutta ehkä siihen auttaisi uni ja vesi enemmän kuin hiilarimössö.

Huomenna, huomenna taas minä yritän. Tai oikeastaan jo nyt. Loppuilta saa kyllä mennä veden ja kahvin voimalla. Onneksi huomenna on ruokapäiväkirjassa puhdas sivu.

Juoksuneitsyyden menetys

Nyt se on juostu, mahtavaa! Kärkeen dataa, sitten fiilikset.

Juoksu meni kolme minuuttia alle tavoiteaikani, mutta olen tyytyväinen: tuossa helteessä (+30) en ole aiemmin juossutkaan. Vauhtini oli täysin tasainen, ensimmäinen viisi kilsaa meni aikaan 31.30 ja kympin kohdalla oli aika 1.03, loppuaika 10,5 km siis 1.05.52. Keskisyke nousi (minulle) huimaan 163 ja maksimisyke 170. Kuumuus ja jännitys nosti sykettä selvästi, mutta hui - minähän jaksoin vallan mainiosti koko matkan! Haave kahden tunnin puolimaratonista ei tunnu enää ihan täysin mahdottomalta.

Psyykkisesti juoksu oli myös onnistunut. En lähtenyt mukaan siihen raviin, mitä minua kokeneemmat juoksijat vetivät, vaan pidin pääni ja juoksin ihan omaa tahtiani. Mitä siitä vaikka vanhuksetkin paahtavat ohi, pääasia, että minun oma juoksuni menee omalla tasollani hienosti. Sitäpaitsi, pikkuhiljaa sain edelläni juoksevia kiinni ja ohitin niistä kolme. En tullut maaliin lähellekään viimeisenä :) Juoksun aikana ei ollut mitään ongelmaa, jalat jaksoivat, keuhkot jaksoivat, pää jaksoi. Jano yllätti, kun juottopiste oli vasta kuuden kilometrin kohdalla, mutta vettä saatuani juoksu taas tuntui aivan kivalta. Ainoa yllättävä ilmiö oli matkan aikana saamani vilunväristykset, joita tuli muutamia kertoja. Samanlainen sisältä tuleva kylmyys kuin kovassa kuumeessa. Iho kananlihalla. Liekö nestevajausta tuo? Ei kuitenkaan menoa haitannut, hieman vain ihmettelin asiaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Selkeästi jaksan jo hyvin, ainoastaan vauhtipuolella matka on ihan alussa. Mutta nyt on hyvä alkaa vauhtikestävyysjuttuihin, eiköhän tämä tästä. Ihana olo, olen ylpeä itsestäni. Jee!

Minä auringonpalvoja

En ole koskaan pitänyt erityisemmin kesästä, enkä varsinkaan helteestä. Olen aina ollut syysihminen; nautin sateesta, pimeydestä, väreistä ja kynttilöistä, siitä, että saa käpertyä sohvan nurkkaan villasukat jalassa lukemaan hyvää kirjaa.

Olen muuttunut. Urheiluharrastukseni on muuttanut minut enemmän aktiiviseksi kesäihmiseksi. Ihmeellistä.

Kesäihminen minun kohdallani ei kylläkään tarkoita auringonpalvojaa - otsikon kirvoitti tänään ostamani elämäni ensimmäiset bikinit! Ne päällä menin parvekkeelle aurinkoa ottamaan - hah, mitä puuhaa! En voi käsittää, miten ihmiset voivatkaan lojua paikallansa kuumassa hikoilemassa, ja ennenkaikkea: miten he eivät polta ihoaan???! Minun ihoni palaa joka kevät ensimmäisistä auringonsäteistä ja sen jälkeen milloin mistäkin kohdasta säännöllisin väliajoin. Punapään kirous.

Kesäihminen. Minä. Joo, olen alkanut nauttia lämmöstä, kun silloin voi lähteä ilolla lenkille tai rullaluistelemaan tai pyöräilemään (pyöräni on vihdoin korjattu!) Tykkään käydä jopa kuntosalilla helteessä, vaikka meidän salilla ilmastointi krakaa joka kesä ja kuumuus on hillitön. Tunteepahan tekevänsä hommia, kun hiki valuu taipeista ja tukan alta. Ja kesäillat - onko mitään niin ihanaa kuin mennä järveen illalla, kun kaikki muut ovat jo rannalta lähteneet. Pulahtaa illan viilentämään veteen ja nauttia. Yksin. Mielellään alasti.

Huomenna juoksen kymmenen kilometriä, toivottavasti mitattua sellaista. Luultavasti helteessä. Kivaa saada osviittaa siitä, millaisessa juoksukunnossa nyt olen (toivottavasti hyvässä, niin valmentajakin rauhoittuu. Hän meinasi jo testijuoksun jälkeen lohdutella minua syksyn maratonin suhteen, että "menee miten menee." Hah!)

Pakko vielä tähän loppuun todeta, että yllätyksekseni bikinit paljastivat, että vatsaani on vihdoin tullut muotoja. Ihan niinkuin sen löysän löllykän alta näkyisi hieman lihasten ääriviivoja; ei toki mitään päkkiä, mutta ylävatsassa selkeät lihasten ääriviivat sivuilla ja keskellä. Jee!

Pohdintoja kentänlaidalta

Tänään juoksin orkun kanssa testijuoksuni - tavoitteena hieman määrittää sopivia treenisykkeitä maksimisykkeen avulla... Nooh, enpä tiedä maksimisykkeestä, kun ei noussut niin ei noussut. Tietty enemmänkin olisin voinut juosta, mutta vauhtia en enää saanut lisättyä vetojen loppuvaiheessa, joten tuskinpa syke olisi enää hirmuisasti noussut, tiedä häntä? 167 oli kovin syke, hassua. Tuskin minun maksimisykkeeni ihan noin matala kuitenkaan on, oksennuskaan ei edes lentänyt. Mitäköhän tuo kaikki tarkoittaa, miksi sykkeeni ei noussutkaan korkeammaksi? Enkö vain pääse tarpeeksi lujaa juoksemalla (tosin pallon perässä juosten syke on käynyt 180 tienoilla.) Pohtii asiaa hän.

Radalla juokseminen on ihanaa! Se alusta, ah ihanuutta! Tosin, juoksen kuulemma kuin bodari ;D Ei se mitään, bodarihan minä olenkin, miksi siis juoksisin kuin joku muu... Tietysti paksut reiteni vähän hankaavat yhteen, eikä ulkoinen olemukseni ole tosiaankaan mikään juoksijattaren, mutta mitä siitä? Pääasia, että juokseminen on minusta ihanaa! (Pitäisiköhän minun hankkia kuitenkin kunnon juoksuvaatetus katu-uskottavuuden nimiin...)

Hieman harmittaa, että jalkani ovat vähän virheasennossa juostessa (ihan niinkuin kävellessäkin, astun hieman ulkosyrjällä) - voisikohan sitä jotenkin treenata oikeaan suuntaan, tai olisiko joistakin pohjallisista tms apua. Toisaalta, jaloissa ei ole vielä ollut mitään juoksun aiheuttamia vaivoja, joten ehkäpä vikani ei ole huolestuttava.

Aika kevyesti tuntui juoksu sujuvan hirmuisesta helteestä huolimatta. Nyt illemmalla olo on vähän väsynyt, mutta eipä mitään hälyyttävää. Katsotaan, mikä olo huomenna on jaloissa - suunnitelmissa olisi jalkatreeni salilla...

Jatkuvaa nalkutusta

Tänään kummastelen naisia, jotka jaksavat naputtaa naputtamisesta päästyään. Aiheen mieleeni kirvoitti rakas äitini, joka on tuntemistani nalkuttajista ehkä toiseksi pahin. Nalkutus kohdistuu aina isään, joka kylläkin osaa halutessaan olla raivostuttava, mutta yleensä saa napinan osakseen ihan ilman mitään ulkopuolisen tarkkailijan järkeenkäypää syytä. "Jäkä jäkä jäkä..." Kaikkein ärsyttävintä isässä on se, kun hän alkaa kyllästymään äidin naputukseen ja lakkaa sitten vastaanottamasta yhtään mitään sanottavaa: ei vastaa enää sanallakaan mihinkään normaaliinkaan kysymykseen tai asiaan. Vastauksena joka asiaan on syvä hiljaisuus.
Niinkuin toista ei olisi olemassakaan.

Pahin nalkuttaja on "paras ystäväni" (jos tuolla tavalla voi ystäviään enää aikuisiässä luokitella; joka tapauksessa, naisystävistäni se kaikkein lähimmäksi päässyt sydänystävä) joka nalkuttaa miehelleen jatkuvalla syötöllä. Ikinä vielä en ole havainnut tässä miehessä tai hänen käytöksessään oikeasti mitään niin hälyyttävän väärää tai moukkamaista, että ystäväni pitäisi oikeasti hävetä häntä ja naputtaa ja oikaista ja opettaa. Tunnen usein paitsi sääliä miesparkaa kohtaan (miten hän aikoo jaksaa kuunnella tuollaista koko loppuikänsä) , myös ärtymystä ystävääni kohtaan (miten hän voi kohdella kaikkein rakkainta ihmistään tuolla tavalla alentaen) ja ihan silkkaa ihmetystä siitä, miten he eivät tajua, että kaikilla - myös pariskunnan seurassa aikaansa viettävillä ihmisillä - olisi paljon mukavampi olo ilman sitä jatkuvaa käyttäytymissääntöjen jakelemista. Ehkä vielä jollakin tavalla ymmärtäisin, jos mies oikeasti käyttäytyisi moukkamaisesti, kaivelisi nenäänsä tai piereskelisi tms. "Jäkä jäkä jäkä, napunapunapu..."

Millainenkohan sitä itse oikein on? Olisi varmaan aika herättävä kokemus nähdä itsensä arkielämän puuhissa joltakin videolta... Toisaalta, olen kyllä monesti kysellyt mieheltäni, millainen nalkuttajanainen minä olen (aina edellä mainitun pariskunnan tavattuamme...) eikä hän ole vielä valittanut. Kyllä minäkin nalkutan, myönnetään, mutta en myönnä sitä, että olisin vastaavanlainen pirttihirmu kuin äitini tai ystäväni. Toivottavasti en ole. Enhän ole, enhän? ENHÄN? Onneksi mieheni käytöstavat ovat silkkaa kultaa, ainakin siinä suhteessa olen hänestä valtavan ylpeä. Eikä tarvi naputtaa.

Ihmisissä oleva tyytymättömyys kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan on valtava ilmiö. Miten paljon omaa ja läheistensä elämänlaatua voisikaan parantaa ihan vaikkapa vain pitämällä suunsa joskus kiinni ja jättämällä muutaman lauseen lausahtamatta. Minä voisin aloittaa elämänlaadun parantamisen vaikkapa sillä, että en enää haukkuisi itseäni rumilla sanoilla ääneen (vaikka joskus ajattelisinkin itsestäni ikäviä ajatuksia.) Joskus minulle on sanottu, että olisi mukavampaa, jos en nimittelisi itseäni. Olen samaa mieltä.

PMS

Selkeät PMS-oireet, eihän tämä ärtymys ja itseinho ole mistään muusta kiinni. Tuon kun aina tajuaisi ihan ensimmäisenä, niin omaan henkiseen (ja pian myös turvonneeseen ja kipeään) oloonsa osaisi suhtautua järjellä... Aaaaaaargh! /raivo/

Peilikuvatus

Aaaaargh, paino nousussa ja noussutkin, heinäkuun aikana kokonaisen kilon. Ahdistaa, inhottaa, tuntuu niin väärältä. Miten näillä treenimäärillä ja tehoilla voi lihota?

Vastaus on helposti. Liikaa sisäänotettua energiaa. Nyt ne kuukauden aikana syödyt herkut ja unohdetut ruokapäiväkirjamerkinnät näkyvät vaa´assa. Itseäni saan syyttää. Tyhmä minä, miten voinkaan kuvitella, että asia koskaan muuksi muuttuisi. Heti kun lakkaa kontrolloimasta pilkuntarkasti, painonkehitys muuttaa suuntaa ja paluu kohti alkutilannetta alkaa. Noh, ehkä tämä kilo ei maata kaada, mutta motivoi taas oikeaan itsekuriin. Loma saa nyt loppua. Alan suunnittelemaan diettini kuntoon ja siihen sivuun sitten vielä hitusen rankemman treeniohjelman. Palaapahan läskit, perkele!

Pelkästään vaakalukema ei minua hirvitä, vaan se illisko, mikä peilissä taas näkyy. Kamalan iso maha - miten ihminen voikin olla näin epäsuhtainen! Rinnan kohdalla näkyvät luut, käsivarsien lihakset piirtyvät kauniisti, hauissuoni näkyy sinisenä ja kiemurtevana ihon läpi... Muutama kymmenen senttiä alaspäin ja näky on jotain vallan muuta: järkyttävä kasa LÄSKIÄ, niin paksu vyötärönseutu, että näytän kuin olisin raskaana. Argh! Jos olisin vaikkapa viisi kiloa kevyempi, olisikohan asia yhtään toinen?

Eipä tarvitse kuin katsoa tällä hetkellä meillä vierailevaa äitiäni ja tiedän kyllä, mistä isonapaisuuteni johtuu. Olen tismalleen saman mallinen kuin hän! Eilen naureskelimme peilin edessä pohkeillemme: "kuulajalat", juuri kuin samasta puusta veistetyt. No joo, hassua, mutta ei lohduta yhtään - tuossa on se muotti, johon minut on valettu, ja sille en mahda itse YHTÄÄN MITÄÄN! En ikinä. Äiti kertoi, että kun hän oli nuori ja vain 49 -kiloinen, maha oli silti sama pökö, mikä se on nytkin - toki pienempi, mutta suhteessa muuhun kroppaan ihan samalla tavalla paksu. Ei hyvä, ei yhtään hyvä...

Mistä ihmeestä tämä kamala kilo- ja ulkonäköahdistus nyt yhtäkkiä taas syntyy? Saatanpa pohdiskella sitä seuraavassa päiväkirjamerkinnässäni...

Tähän loppuun kuitenkin sanon vielä, että aamuinen selkätreeni salilla sujui loistavasti ja voi sitä riemua, mitä taas voimantunnossani koin! Paksu tai ei, salilla olen rautaa! ;)