Tulevaisuus?
Yritän tässä henkisesti latautua sekä siihen vaihtoehtoon, että saan hakemani viran että myös siihen, etten saa... Huomaan, että molemmat tapaukset ovat hankalia ajateltavia.
Viran saaminen tietäisi totaalista elämänmuutosta, myös itsetunnollista. Tehtävä on vaativa johtajan työ, johon kuluisi paljon aikaa ja joka toisi tullessaan aivan uudenlaisia ammatillisia haasteita. Olen valmis niihin kyllä, olen valmis myös luopumaan ajankäytöllisestä vapaudestani ja vähentämään urheilu- ja muita harrastuksiani olennaisesti (!) Olen valmis myös itsenäistymään - käytännössä viran saaminen veisi minut eroon miehestänikin joksikin aikaa. Samalla luopuisin sosiaalisesta verkostostani, tai ainakin ajautuisin kauemmaksi siitä. Tiedän kyllä, että aidot ystävät pysyvät, oli välimatka sitten mikä tahansa.
Takaraivossa hakkaa ajatus siitä, etten saakaan virkaa. Kulutan tässä käytännössä koko kevään odotteluun. Ei ole minkäänlaista motivaatiota hakea muuta työtä, koska tämä nyt on se, mihin olen vahvasti ehdolla, ja mitä haluan. Tämä on elämäni tilaisuus. Voisin lukea pääsykokeisiin, mutta sekään ei tunnu innostavalta (okei, pakko mun kuitenkin on!) Edelleen huono omatunto soimaa minua siitä, että pidän lomaa ja odottelen. Jos maaliskuun lopussa käy ilmi, että jäinkin kakkoseksi, olen tuhlannut kolme kuukautta tehokasta työnhakuaikaa. Olen kyllä katsellut töitä, mutta mikään ei iske. Se tosiasia, että olen ehdolla erittäin vaativaan johtajan tehtävään, on kyllä eliminoinut tehokkaasti minusta ne ajatukset, että voisin olla osa-aikatyössä vaikkapa kuntosalin kassalla... Ehkä olen ylpistynyt tai jotakin... Tai sitten alan arvostaa ammattitaitoani, mikä on hitusen ollut kyllä koetuksella.
Tänään kuitenkin elbaan ihan luvan kanssa - olen influenssan kourissa! Köh köh.
