Vihdoinkin omaan kotiin

Eilen teimme kaupat ja avasimme oman kotimme oven ensimmäistä kertaa. Miten kaunista siellä olikaan! Ihana, luminen piha ja valoja, asuinseutu on loistava. Sisällä paljon mukavampaa kuin mitä muistinkaan (mielessäni keittiön kodinkoneet olivat muuttuneet rumiksi ruskeiksi ja lattian parketti pikkuruusuiksi ja eteisen kaappi rohjakkeeksi, mutta kaikki olivatkin vallan ok.)

Ihan välittömästi, kun pääsimme kotiin, tuli naapurin mies tervehtimään ja ystävällisesti kertomaan meille sähkö-, vesi-, ja takka-asioista ja sanoi, että jos tulee mitä tahansa kysyttävää ja avuntarvetta niin tulee vaan sanomaan. Ihana vastaanotto! Seuraavaksi tulivat ystävämme (kummityttömme perhe kokonaisuudessaan) sovitusti meille kodin "avajaisiin" mukanaan ravintolasta haettua ruokaa, termospullollinen kahvia, kakkua, piknikvälineet, villasukkia (meidän lattia oli kylmä!) takkapuita, istuintyynyjä, kynttilöitä ja hurjan lastillisen erilaisia remontointitarvikkeita! Aivan loistavaa! Teimme takan eteen juhlan - juhlan, joka ei varmasti unohdu ikinä! Olin niin onnellinen. Oma koti, rakas mies, ihanat ystävät, kaikki hyvin. Vihdoinkin näin.

Tänään menemme repimään tapetteja ja minä lakkaan hiomani, ikivanhan "työkalupakin" jonka isä on tehnyt koulupoikana 35 vuotta sitten. :) Siitä tulee yöpöytä uuden futonsänkymme kaveriksi. Sitä ennen salille... Olen satuttanut toisen etureiteni ilmeisesti sitten potkunyrkkeilyssä, mutta ehkä ylävartalolla voi jotakin tehdä...

Onko juoppo ihminen?

Tästä aiheesta minun piti kirjoittaa jo jokin aika sitten, kun koin järkytyksen kaupungilla... Olin Sokoksen ratikkapysäkillä. Vastapäiselle pysäkille pysähtyi raitiovaunu, jonka takimmaisesta ovesta lensi kaarella ulos alkoholisoitunut mies (juuri siten kaarella kuin kaikissa piirretyissä hahmot lentelevät koomisella tavalla.) Mitään koomista tapauksessa ei kyllä ollut, mies iski kylkensä erittäin pahan näköisesti lippuautomaatin alaosaan, rautaiseen palikkaan. Epäilen, että jotakin saattoi mennä poikki. Mies jäi maahan makaamaan tuskissaan, eikä kukaan auttanut. Minäkään en juossut apuun, tyhmänä vaan katselin kaukaa, että meneekö joku auttamaan ja nousin raitiovaunuun. Heti kun ratikka lähti, koin kamalan omantunnon pistoksen, eikä tämä pistos ole vieläkään mennyt ohi. Miten kamala ihminen minä olen, kun vaan töllistelin, enkä tehnyt mitään.

Kävin pienen lenkin ratikalla, nousin vastakkaiseen suuntaan menevään vaunuun ja ajoin takaisin pysäkille katsomaan, vieläkö mies oli siellä. Ei ollut enää, ilmeisesti joku oli auttanut tai sitten hän olikin siinä kunnossa, että pääsi itse ylös. En tiedä.

Ihmettelen sitä tapaa, millä raitiovaunukuskit saavat ihmisiä kohdella. Tämä ei ole ainoa tapaus, kun olen nähnyt täysin puolustuskyvyttömiä ihmisiä heiteltävän kuin roskasäkkejä. Muutama vuosi siten kovana pakkaspäivänä olin ratikassa, jossa ihan sekaisin oleva ihminen (olisikohan ollut huumeissa, niin irrationaalinen tyyppi oli kyseessä) alkoi kuselle ratikan nurkkaan, ihan kuskin viereen. Kuski pysäytti raitiovaunun, nousi ylös ja heitti juopon ulos housut kintuissa lumihankeen. Sinne se mies jäi makaamaan perse paljaana lumihankeen kovaan pakkaseen. Ei aavistustakaan, mitä sille kävi, silloinkaan en auttanut, sanoin vain kuskille, että kai soitat poliisille myös (että hakevat miehen pois ennenkuin palelluttaa itsensä kuoliaaksi.)

Olen päättänyt, että vastaisuudessa autan (joskus toki olen auttanutkin, mutta nämä kaksi räikeintä tapausta vaan järkytyksissäni töllistelin ja se vaivaa minua ihan kamalasti.) On kamalaa, kun kukaan ei auta alkoholisteja, kaikki katsovat vaan säälien vierestä ja ratikkakuskitkin vain heittelevät miten lystäävät. Onkohan heillä edes oikeutta tehdä sitä? Eikö niitä ihmisiä voisi poistaa raitiovaunusta poliisin tai turvamiesten avulla tai edes hieman hellemmin raitiovaunusta ulos saattaen, ei kaarella heitellen. :(

Pian omaan kotiin ja potkuja

Kaupanteko viivästyi viikolla, emmekä siis vieläkään ole saaneet avaimia omaan kotiimme. Tuskallista odotusta, nyt jo toista viikkoa! Perjantaina teemme kaupat ja pääsemme vihdoin sisään suunnittelemaan remppaa ja repimään tapetteja seiniltä.

Täytyy sanoa, että montakaan yötä asuntopäätöksen jälkeen en ole nukkunut. Pää sauhuaa unelmia ja suunnitelmia, kuvitelmia siitä, millaista elämä uudessa kodissa tulee olemaan. Eilen minun oli pakko juosta sinne ja käydä ihan pikkuisen kurkkimassa ikkunoista sisään - edelleen näytti ihan yhtä ihanalta kuin silloinkin, kun ensimmäisen kerran näimme kodin. Outo tunne, ihan niinkuin kaikki olisi todella tuttua.

Isä lupasi tulla remonttiavuksi helmikuun alussa ja pääsemme näin ollen muuttamaan 12.2. Riuskoja työläisiä vastaanotetaan sekä 6.2. (seinien maalausta ja tapetointia) että 12.2. (huonekalujen kantamista.) Eilen kierrätyskeskuksen kivat sedät hakivat vanhan pesukoneenne ja minulle niin rakkaan, mutta ihan uskomattoman surkeassa kunnossa olevan sohvan (luopumisen tuksaa!) ja uusi sänkymme toimitetaan suoraan sinne -muutto tulee siis olemaan aikasen iisi, kun mitään kovin suurta sohvan lisäksi ei ole kannettavana :) Uusi pesukonekin toimitetaan suoraan sinne.

***

Leipälakkorintamalla ei kuulu hyvää ;D Jostakin syystä minulla ei ole motivaatiota nyt laihduttaa ja itseni tuntien tiedän, että tässä mielentilassa sen yrittäminen on oikeastaan ihan turhaa. Tiedän, että jonakin päivänä mulle iskee taas se kipinä, että nyt Lyytiltä lähti läskit ja sitten ne lähtee. Eikä kyseessä kuitenkaan ole kuin pari kiloa, en ota stressiä juuri nyt (vaikka ottaakin päähän että olen taas tällainen paksukainen.)

Salihommat ei maistu. Juokseminen sentään on ollut nyt kivempaa kun on plussakelit ja tiet sulat. Tänään alkaa potkunyrkkeily!! Toivon, että se kolahtaa - ainakin se tuo kivaa vaihtelua treenielämääni ja senpä vuoksi olenkin nyt päättänyt pitää salitaukoa ainakin helmikuun, ehkä maaliskuunkin! Huh, pelottavaa...

Mutta nyt taas kirjanpitojen pariin...

Asuntovelalliset

Me ostimme tänään talon! Siis tuosta vaan, hui hai!

Asunto on taivaallinen, todellinen koti. Se on paritalo pienessä pihapiirissä kallion päällä. Kalliolle menee pienet puiset portaat ja pihapiirissä on kaksi muuta taloa. Silti meillä on oma, aika suuri aidattu piha (kissat pääsevät vihdoin turvallisesti pihalle!) Asunto on kaksio, mutta tilava sellainen. Siinä on takka (!!) ja harjakatto, joka tuo valtavasti tilaa korkeussuunnassa. Oma sauna ja vaatehuone, tilava kylppäri ja mitä kaikkea. Ihastuimme siihen välitttömästi, kun astuimme sisään, eikä ostopäätöksen tekeminen vienyt aikaakaan. Menimme vielä katsomaan toista asuntoa, mutta ei se tuntunut miltään tämän jälkeen. Tästä olin uneksinut. Olen niin onnellinen. Me molemmat olemme.

Arki muuttuu meidän perheessä monella tavalla. Ensinnäkin asumme kauempana asemasta (ja hippusen kauempana myös Helsingistä) eli kulkemiset vaikeutuvat. Sen asian kanssa täytyy vaan elää ja opetella kunnollinen pyöränhuolto. Toiseksi, minulla ei ole enää työhuonetta, joten on ihan aiheellista ja oikein, että vaadin kunnon työolosuhteita työnantajiltani. Tämä tarkoittaisi sitä, että pääsisin vihdoin kotoa ulkomaailmaan töihin. Vaikka en minä varmaan tuolta kotoa juuri mihinkään halua lähteä... ;) Lisäksi meistä tulee "talonmiehet" joka viidenneksi viikoksi :D Talossa ei ole myöskään nettiyhteyttä, mutta ehkä semmoisen onnistumme hankkimaan...

Voisimme muuttaa vaikka heti. Kaikki tapahtui kuitenkin niin äkkiä (meidän piti olla nopeita, koska muutkin pariskunnat olivat jättäneet tarjouksensa) ettemme ole ehtineet ajatella muuttopäivää tai muita yksityiskohtia. Ystävät ottivat uutisen kivasti ja tarjosivat heti apuaan muuttohommiin, mikä on kertakaikkiaan ihana asia! Kiitos!

Olen niin onnesta sekaisin, että en enää osaa sanoa tämän kummempia. Kunhan raportoin tämän uutisen :)

Neljä kiloa!

Tänään minun oli pakko kohdata todellisuus ja astua vaa´alle. Se oli kamalaa. Se myös näytti kamalia lukemia - olen lihonut syksyn aikana neljä kiloa! NELJÄ! neljäNELJÄneljä Katastrofi, joskaan ei Aasian vastavan veroinen.

Tuntuipa kamalalta. Sitten pikkasen rauhoittumista ja järkeilemistä (lue:itsepetosta?) Kolme uusinta kiloa (itseasiassa 2,7) on tullut viimeisen kolmen viikon aikana. Käytännössä siis joulun aikana. Sitä ennen olin lihonut "normaalipainostani" eli siitä painosta, joka minulle oli vakiintunut pitkäksi aikaa ja jossa viihdyin, yhden kilon (joka tuntui sitäkin raskaammalta, kuten jo aiemmin valittelin.) Tuo yksi kilo saattoi tulla jo siitä, että treeniasioissa olen keskittynyt voimakauteen ja aerobiset ovat jääneet lokakuun jälkeen todella paljon vähemmälle. En ole myöskään pitänyt päiväkirjaa, eli syöminen on ollut rennompaa, silti perusruokavalio edelleen ihan kunnossa - olen vaan syönyt enemmän. Osa painonnoususta (pieni osa, en edes yritä vakuuttaa ketään) lienee lihasta. Toivon, että on, ja uskoisin, että on, koska olen todella rehkinyt salilla. Miksi sitten olen lipsunut ennen niin kurinalaisesta elämästäni johtuu ihan selkesäti työasioiden aiheuttamasta stressistä. Syy-yhteys on selvä.

Joulukilot. Lähes kolme kappaletta. Suurin pöhö lienee liiallisen sokerinsyönnin aiheuttamaa turvotusta. Varmaan myös suolan. Juuri juhlimme uuttavuotta, ja kieltämättä pöydät notkuivat jos minkäkinlaista herkkua, kai sekin voi näkyä vaa´alla... Uskon siis vakaasti, että saan tämän päällimmäisen pöhökilon pois muutaman päivän kuluessa! Sitten päästään kertyneen läskin kimppuun. Eli oikeasti, mitään hätää ei ole - paino varmasti palautuu normaalilukemiin. Nyt on vaan tärkeää pysäyttää painonnousu ja todella taistella (miten tämä onkin niin tuttua minulle...) Kiloraporttia seuraa!

Aaaaaaaaargh!

PS: Inhottavalla tavalla minua lohduttaa se, että en varmasti ole ainoa, jolle joulu teki tämän tempun ;)