Luuranko kaapissa

Lienee aika myöntää itselle, että syömishäiriö nostaa päätään taas. En tiedä, missä nyt mennään - itsevihan tunteet ovat hyvin voimakkaat ja ruokin sitä ruualla, kirjaimellisessti. Kamala olo olla näin epäonnistunut.

Minä en saa töitä. En kelpaa. En ole viehättävä. En saa aikaiseksi. En osaa laulaa, en osaa soittaa, en pysty toteuttamaan haaveitani. En pysty pitäytymään yksinkertaisimmassakaan ruokavaliossa. Olen epäonnistunut yksilö. Ja siksi syön ja lihon ja vihaan yhä enemmän.

Mitä ihmettä minä kaipaan, mitä minulta puuttuu. Miksi tunnen vihaa. Tämä on selittämätöntä ja jatkuu ja jatkuu. Jo kymmenen vuotta, oliskohan aika parantua.
En jaksa enää elämää, joka pyörii läskin ja vihan ja ruuan ympärillä. Ei ihmisen energiaa ole tarkoitettu tuollaiseen tuhlattavaksi. Kuka minua voisi auttaa. :(

Toipilaana

Kaikenlaista sitä.

Tiistaina leikattiin kaksi viisaudenhammasta, jotka olivat vaakatasossa ikenessä möllöttelemässä. Leikkaus oli nopea ja kivuton, mutta kyllähän toipuminen kestää... Naama on edelleenkin turvoksissa ja tikit kiristävät poskea. Penisiliinikuuri sekoittaa vatsan ja tekee ällötysolon, ja kipulääkettä menee reilusti. Noh, kaipa tämä tästä. Kunhan nyt ei tulehtuisi niinkuin viime kerralla. Pakko parantua nopsaan, kun konserttikin lähestyy. (Vähän hankalaa laulaa, jos suu ei aukea...) Olen kyllä erittäin tyytyväinen, että kaikki viisurit ovat nyt poissa ja pääsin eroon noista mönjänkerääjähampaista! Hyvä minä, että olin rohkea!

Ateenan matka ja leikkaus ovat tehneet parin viikon treeniloman. Noh, perjantaina menin vihdoin nyrkkeilemään, ja ah sitä ihanuutta! Todella nautin! Eilen kävin juoksemassa ja tänään voisin taas mennä. Olen nyt salitauolla ennalta määräämättömän ajan. Suunnittelin palaavani salille vasta sitten, kun tiedän, mitä sieltä seuraavaksi lähden hakemaan. Sillä välin keskityn juoksemiseen, joka tuntuukin nyt tosi kivalta. Suunnittelin, että luopuisin myös vanhasta salistani ja alkaisin käydä tuossa lähempänä - säästyisi valtavasti aikaa ja salille meno voisi olla spontaanimpaa kuin tähän saakka. Vielä kun äiti toisi ensi viikonloppuna minulle sukset Oulusta... :)

Pitäisi päästä treeni- ja ruokarutiineihin kiinni taas. Olen lihonut valtavasti! (En kylläkään ole käynyt vaakalla tammikuun lopun jälkeen, kun muulille lupasin, että en mene... Painotodellisuutta en siis tiedä, mutta veikkaisin ainakin kuutta lihottua kiloa joulukuun hoikkistilaan verrattuna.) Syömiset on ihan mitä sattuu. Liikunnastahan saa kiinni hetimiten, koska syy liikkumattomuuteen on ollu pakko eikä todellakaan mikään motivaation puutos. Ruokapuolen kanssa on eri asia. Olen turvonnut ja voin erittäin huonosti, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yök. Alakarpille vaan.

Barokkilaulun pääsykokeeseen oli tullut muutos. Nyt siellä sitten onkin pianonsoittokoe, vapaavalintainen kappale ja vapaasäestystehtävä. Taitaa minun pääsykokeeni jäädä siihen. En tiedä, onko mitään järkeä edes yrittää. Harmittaa ihan kamalasti. En myöskään saanut töitä hakemastani paikasta (taaskaan) eikä toiseen hakemaani pestiin taida tulla edes haastattelukutsua. Toisaalta, nyt menee kuoron kanssa lujaa ja orkankin - töitä on kamalan paljon ja osittain mielekästäkin tekemistä, eli ei hätää.

No niin, nyt loppuu valitus ja tämä mamma alkaa vääntää veroilmoitusta. Siinä sitä tekemistä riittääkin taas...

Ateenan matkalta

Terveiset Ateenasta, voi jumpe, mikä reissu!

Olen kokenut elämäni ensimmäisen todellisen kulttuurishokin. Kyseinen tila syntyy siitä, kun kaikki - tai lähes ainakin - odotukset petetään. En odottanut sitä lukuisten suomalaisten palvomaa kesäistä paratiisia sinisine merineen ja auringonpaisteineen, mutta jonkinlaista kaunista miljöötä, hyvää ruokaa, musiikkia ja ystävällisiä ihmisiä. Ateena tarjosi jotain vallan muuta.

Hotelli

Saavuimme Ateenan keskustaan keskellä yötä halpalennolla ja bussilla. Kaupunki oli tietysti hiljainen, arki-ilta kun oli, ja keskusta vaikuttava ilmestys - Ateena on pessyt kasvonsa Olympialaisten alla. Lähdimme seikkailemaan kohti keskustahotelliamme... Noh, olihan se varmasti keskustaa vielä jollakin mittapuulla, mutta slummin keskellä jo, eli vallan muuta kuin mitä kuvittelimme. Hotellihuone ei ollut sitä, mitä odotimme (olimme kuvitelleet itsemme kylpyammeeseen vaahtokylpyyn ja katselemaan Akropolille omalta parvekkeelta niinkuin hotellin nettisivut lupasivat) - katin kontit! Hikinen läävä, josta näkymä oli kerrostalojen pihalle ja jossa suihkuun mahtui hädin tuskin kyljittäin yksi ihminen :D

Hotellin toinen yllätys oli mannermainen aamiainen. Olihan se sitä tietysti, mutta ehkä "mannermaissa" ollaan joskus kuultu myös kasviksista ja hedelmistä - tarjolla oli vehnäsämpylöitä, croissantteja, muroja, munia, rasvaista maustemakkaraa, edamjuustoa ja kinkkusiivuja sekä kreikkalaista jukurttia. Tulihan niitä tietysti sitten syötyä (ja olo on sen mukainen.)

Samassa kerroksessa meidän kanssamme asui myöskin joukko amerikkalaisia teinejä, jotka olivat ilmeisesti luokkaretkellä, ja ottivat ilon irti jokaisesta hetkestään yhdessä. Tietysti se tapahtui hotellin käytävillä seurustellen, jalkapalloa pelaten, huutaen ja koputellen toisten oviin... Ihan niinkuin kaupungin metelissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä muutenkin...

Ruoka

En ehkä ole yhtään erikoinen siinä suhteessa, että odotan matkustaessani nauttivani hyvästä ruuasta. Tutustuminen kreikkalaiseen, kovin ylistettyyn ruokakulttuuriin jatkui aamiaisen jälkeen mielenkiintoisella tavalla. Odotin tietysti tuoreiden kasvisten ihanaa vehreyttä, yrttien tuoksua ja hyvin laitettua lihaa ja kalaa. Ensimmäinen lounasannos oli lammasmöykky rustoineen lilluvassa juustokastikkeessa, jossa uiskenteli epämääräisiä veteliksi keitettyjä vihreitä juttuja - ehkä kasviksia. Meinasin oksentaa jo annoksen nähtyäni, mutta sinnikkäästi yritin. Ensimmäinen suupala sisälsi peukalonpäänkokoisen ruston, joten ruoka jäi syömättä ja tilasin sen sijaan kreikkalaisen salaatin (ei yllätyksiä enää, kiitos!) No, se oli annos tomaattia ja fetaa lautasella, oliiviöljyssä. Ihan ok.

Päätimme syödä seuraavan kerran souvlakit pikabaarista. Hyvä valinta, joskin vehnäleipä oli uitettu rasvassa ja sen sisällä oli vielä ranskanpottuja... Mielikuvani vehreydestä ja terveellisyydestä alkoi todenteolla murentua :D Jostakin syystä välimerellinen ruokavalio on mitä ilmeisimmin alkanut suurkaupunkimeiningin mukana amerikkalaistua. Ruokapaikat pursusivat vehnäleipää. Annosten mukana ei tarjoiltu kasviksia (sisälsivät lähinnä leipää ja lihaa.) Pikaruokailu näytti olevan suosittua, eikä tavernatkaan olleet iltaisin täynnään ihmisiä, kuten matkaoppaista luimme - liekö ihmiset vaihtaneet pitkät illalliset tavernoissa pikaruokabaareihin? Ainakin siltä näytti, kun katseli katukuvaa: ateenattaret olivat uskomattoman lihavia (kyllä suomalaisnainen on sitten kaunis ja sopusuhtainen ilmestys!) ja kouroksillakin oli läskiperseet. Ehkeivät ihan Amerikan malliin, mutta hyvää vauhtia siihen suuntaan menossa... Olin kuvitellut, että kreikkalaiset ovat jumalten sukuisia kaunottaria ja komistuksia. Eivät olleet. (Okei, myönnetään, ihanat hiukset heillä on ja suorat nenät, mutta täytyypä myös olla tyytyväinen siihen, että oma karvaongelmani on pieni verrattuna kreikattarien selkää pitkin kasvaviin perskarvoihin...) ;)

Onneksi löysimme loppureissusta kivan tavernan, jossa oli mukava palvelu, erittäin hyvää ruokaa ja kohtuulliset hinnat! Sen löydettyämme ei enää muualle menty. Kätevää.

Ympäristö

Ateenassa oli RUMAA! Kyllähän toki antiikin aikaiset temppelirauniot ja muut historialliset nähtävyydet olivat vaikuttavia, mutta se ei riitä! Ydinkeskustan hienot rakennukset ja siistityt alueet eivät myöskään riitä. Esteetikon pitäisi ehkä lähteä vehreämmille maille - Ateenassa ei paljon puut kasva, eikä puistot kukoista. Suurin osa töhrityistä rakennuksista pitäisi pommittaa maan tasalle! Kaupunki HAISI! Siellä oli hirvittävä METELI! Liikenne oli kertakaikkiaan järjetöntä, autoja ja moottoripyöriä oli kaikkialla, jopa kävelykaduilla (hih!) ja suurin osa ihmisistä oli varmaankin jättänyt autokoulun käymättä... Ilmansaasteet kävivät keuhkoihin ja korvani soivat - meteli nostaa todentotta myös stressitasoja, mikä ei ehkä liene loman tarkoitus. No, typerä varaa matkan suurkaupunkiin, jos hiljaisuutta haluaa. En tietysti sitä odottanutkaan, mutta yllätyin silti metelistä - se oli korvia huumaavaa! Paljon olen suurkaupungeissakin matkustanut, mutta missään ei ole ollut vastaavaa.

Romahdus

Olimme suunnitelleet menevämme yhdeksi päiväksi metrolla rannikolle nauttimaan merestä ja hieman pakoon kaupungin hulinaa. Matkaoppaat lupasivat sen käyvän helposti metrolla. Ateenan hyväksi on todettava, että julkinen liikenne siellä toimi moitteettomasti ja mukavasti, oli edullista ja helppoa! Ja kyllä, merellekin pääsimme. Mutta mikä pettymys - kun tulimme satamaan, näky oli kaikkea muuta kuin merellinen... Ihan järkyttävä teollisuusläävä, jossa meininki oli jopa vielä kehitysmaisempi kuin keskustassa! Kaiken kruunasi sadesää. Päätimme lähteä takaisin, mutta pysähtyä kahville ja kaksi päivää etsimällemmme jäätelölle. Suurin mainoslausein jäätelöä huutelevassa baarissa jäätelö oli päässyt loppumaan ja minua alkoi vituttaa niin paljon, että aloin itkeä! :D Eihän se jäätelöstä varmaankaan johtunut, mutta kaikesta siitä, mitä oli nähty ja koettu - kaikki meni juuri niinkuin ei pitänyt, ja koko matka oli kamala, ehkä Akropoliin näkymiä lukuunottamatta (ja ensimmäisen päivän auringinpaistetta.) Siellä me istuttiin toppatakit päällä, lenkkarit märkinä kahvilassa, minulla kyynelet poskilla ja mies kaikkensa tehden, että piristyisin.

Nousu suosta

Kunnon yöunet ja parempi keli helpottivat kyllä ja ehkä tietynlainen turtuminen. Kun yrittää kovasti olla huomioimatta koko ajan niitä inhottavia asioita, mitä silmien edessä on ja katsoa positiivisemmin. Päätin aamulla, että tänään otan hyvän asenteen. Se toimi. Käveleskelimme vanhan kaupungin alueella ja nautimme kiireettömyydestä. Löytyihän sieltä kauniitakin paikkoja, rakennuksia, pieniä yksityiskohtia. Löysimme jopa ihan oikean jäätelöbaarin! Ette usko, minkälainen fiilis tuli, kun istuimme syömään oikeaa kermajäätelöannosta :D Miten ihminen voikaan olla onnellinen!

Tyytyväisenä panin merkille, että kaupungin kulkukoirat ja -kissat olivat pääsääntöisesti terveen oloisia ja pulskia, kerjäläisiä ja juoppoja oli todella vähän ja yleiset vessat olivat ihan uskomattoman siistejä! Löysimme myös muutaman puiston, ja eräästä puistosta kaksi kilpikonnaa. Liekö joku jättänyt lemmikkinsä sinne...

Hintataso oli yllättävän korkea. Viinaa kyllä sai halvalla, mutta ruoka ja etenkin kahvi olivat kalliita, ihan kaupoissakin. Shoppailut jäivät siis vähemmälle, pienet matkamuistot (kaksi kipsinaamiota kodin seinälle) ostimme torilta tinkaamalla.

Matkan parasta antia oli kaikenkaikkiaan yhteinen aika miehen kanssa. Me olemme toisillemme hyvää matkaseuraa ja onneksi kaikesta selvittiin huumorilla. Matkan jälkeen tiedämme, että Kreikkaan ei enää tarvitse mennä ja arvostamme kotia ja Suomea yhä entistäkin enemmän. Minun esteettinen mieleni vaan taitaa olla herkkä ja korvani turhan arat - seuraava matkamme voisi siis hyvinkin suuntautua luonnon helmaan vaikkapa Lapin vaellukselle.