Kiksuleiristä kuukautiskupin kautta punkkiasioihin

Hiphei, elämäni ensimmäinen urheiluleiri takanapäin, ja sen kyllä tuntee kropassaan. Hitsi, niinkuin olisi katujyrän alle jäänyt! Eli siis lauantain ja sunnuntain aikana kuusi tuntia potkunyrkkeilyä täysillä eri tasoisten kanssaurheilijoiden kanssa (itse olin sieltä aloittelevimmasta päästä muutaman ryhmäkaverini kanssa ja edistynein tyyppi, jonka kanssa sparrasin, oli maailmanmestaritasoa, huh.) Mieletön kokemus, aivan ihana! Opin varmasti vaikka mitä, ja mikä mukavinta, oli erittäin mukavaa ja motivoivaa olla samanhenkisten ihmisten seurassa.

Pikkasen olen ruhjeilla ja joka ikinen lihas on kipeänä, mutta eipä se mitään. Ja olen ylpeä siitä, että jaksoin täysillä loppuun asti, vaikka olinkin flunssainen koko viikonlopun. Voin nyt myös kehuskella sillä, että olen istunut iltaa viettämässä kolmen potkunyrkkeilymaailmanmestarin seurassa :D Elämän pieniä iloja.

Asiasta Meksikoon! Ostin kuukautiskupin ja se on nyt koeajolla :o Moinen hökötys nyt testattu paitsi kotioloissa, myös kovissa treeniolosuhteissa ja hyvin toimii! Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja tämä kapistus tulee kyllä olemaan käytössä. :) Suosittelen kaikille naiseläville, paljon mukavampi kuin tamppooni tai siteet, ekologinen, hygieninen ja helppokäyttöinen, huomaamaton, mitä vielä. Hyvähyvähyvä keksintö! Melkein yhtä hyvä kuin nailonsukkahousut.

Asiasta vielä Ipanemaankin - meidän Rafulla oli kaulassa punkki. Yhtenä iltana silittelin kissaa ja huomasin patin sen kaulassa. Kun se sitä aristi ja se oli niin kova, ajattelin heti, että se on syöpäkasvain. Eikun lääkäriaikaa tilaamaan. Eihän me mitään Rafua lääkäriin saatu, se päätti koppiin jouduttuaan, että ei vetele... Kissa puski itsensä päällä ulos häkistä ja karkasi metsään. Sitten iltasella, kun se vihdoin suvaitsi rantautua kotisatamaan, pääsimme tarkastelemaan tätä "kasvainta" tarkemmin. Kun sen juuressa näkyi pikkuisia mustia jalkoja, tajusimme, että punkkihan se on. Ei meinannut kynsillä irrota, mutta solttu kävi sitten ostamassa punkkipihdit ja sai sen irti. Hirvittävä otus! Ihana kamala. Se on meillä nyt naftaliinissa säilössä, lupaan näyttää sen kaikille, jotka täällä vierailevat. Hrrrrr...

Ammattikriisi osa II

Viime viikko oli helvetillinen, mutta päättyi aika onnellisesti. Meillä oli orkesterin kanssa periodi, jonka aikana paitsi toteutin kaikenmaailman taiteilijaoikkuja ja tein hommia aamusta iltamyöhään, myös valvoin yöt asioita murehtien ja lähinnä pikku yksityiskohdista stressaten. Silti, lauantain konserttimatka onnistui ilman mitään ongelmia - pikemminkin päinvastoin, lähes kaikki meni täydellisesti nappiin. Sain hurjasti kiitosta soittajilta työstäni ja he tuntuivat kiitollisilta siitä, että kuulemma eka kertaa orkesterin historiassa heillä on ammattilainen organisaattorina :) Miten hyvältä tuntuikaan kuulla tuo asia - olenhan ollut koko ajan epävarma siitä, osaanko orkesterityötä tehdä (en ole aiemmin tehnyt.) Ja se musiikki - joka kerta muusikoitteni soittaessa tai laulaessa minä muistan, mikä on se syy, minkä vuoksi jaksan töitä tehdä.

Tänään ajattelin pitää ansaitun vapaapäivän töistä, mutta vielä mitä! Olen painanut taas niska limassa, mutta eipä se mitään - nyt kun on draivia, se täytynee hyödyntää.

Viime viikolla oli syksyn ensimmäinen laulutunti ja se oli ihanaa, sain paljon taas uutta ajateltavaa, ja varmasti puhtiakin tähän hommaan. Eilen kokoonnuimme lauluyhtyeen kanssa kasaamaan 4.9. tulevaa konserttiamme - sekin tuntuu olevan hyvällä mallilla. Eli kaikki hyvin tällä erää.

Nyt odottelen ensi viikonlopun potkunyrkkeilyleiriä...

Juoksujuttua vaihteeksi

Lähdin tänään hölkkäilemään salille, solttu lähti kans (!!!) alkumatkalle mukaan. Totesin heti alkumatkasta, että onpas hyvä juoksukeli ja että askel nousee yllättävän kevyesti - enhän ole aikoihin harrastanut juoksemista, viimeksi kaksi viikkoa sitten juoksin Oulussa kympin ja sen lisäksi kesällä korkeintaan tunnin lenkkejä tosi harvoin... Päätin kokeilla, josko kestävyyskunto sanoisi mitään, skipata kyykkytreenin ja juosta sen sijaan 20 kilsaa. :D

Ja sen totisesti tein. Reippaasti, korkealla sykkeellä, lähes väsymättä. Ihan uskomatonta, mutta olen näköjään lähes siinä juoksukunnossa, mihin syksyllä puolimaratonin myötä jäin. Näköjään potkunyrkkeilytreenit ovat pitäneet myös kestävyyskuntoa yllä, tai jopa jollakin tavalla kehittäneet sitä. Kyllähän me treeneissä liikutaan korkeilla sykealueilla, mikä ennen tätä lajia oli minulle täysin pimennossa oleva asia.

Tästä lenkistä sekä tämänpäiväisestä naisten MM-maratonista innostuneena aloin taas mieliä maratonreitille... Todennäköisesti se on hulluutta, mutta kaikkea pitää haaveilla. Voisin siis julistaa tässä maratontavoitteekseni ensi vuoden toukokuussa Oulun Terwahölkän /iik/ Syy: kevyt, alava reitti ja kannustusjoukot sekä tarpeeksi pitkä valmistautumisaika. Jostakin pitäisi siis luopua ensi keväänä, mutta katsotaan nyt... Jos salin jättäisi tauolle.

Olen muuten laihtunut 2,5 kiloa ja mahdun kaikkiin edellisvuotisiin vaatteisiini (jopa jakkupukuun kokoa 34!) Pakko siis todeta, että olen kasvattanut lihasta - painan edelleen 3-4 kiloa enemmän kuin hoikimmillani viime vuonna, mutta vaatekoko on sama. :) Dietti jatkuu, toivottavasti vielä muutama kilo putoaa (itse asiassa tavoite on total 7 kg, mutta katsotaanpa nyt sitäkin ajan kanssa...) Eräs tuttavani uhkasi mitata rasvaprosenttini lokakuussa synttärini kunniaksi, mutta en tiedä, tekeekö moinen mittaus psyykelleni hyvää. Päätän sitten, olenko tarpeeksi vahva kohtaamaan senkin julman mittaustuloksen :s

Semmosta tänään.

Ammattikriisi

Eihän tämä tällaisenaan voi jatkua. Olen valittanut työkuvaani ja työolojani jo monta vuotta ja nyt asiat tuntuvat taas painavan sen verran kovasti, että on pakko alkaa miettiä jotakin ratkaisua. Pienyrittäjän elämä on yksinäistä ja kallista lystiä. Toki on ihanaa tehdä töitä kulttuurialalla sellaisten asioiden vuoksi, mitkä kokee tärkeiksi, mutta koska työ ei ole loppujen lopuksi kovinkaan palkitsevaa, eikä siitä jää lakisääteisten yrittäjäkulujen jälkeen käteenkään juuri mitään, en tiedä kannattaako tätä jatkaa.

Olen ajatellut irtisanoa itseni ainakin orkesterista, ehkäpä kuorostakin. Orkesterissa asiat ovat sillä mallilla, että en vain koe pystyväni kantamaan sitä vastuullista taakkaa ja niitä paineita, joita minuun kohdistetaan. Hirvittävän kallis Beethoven-projekti kiukuttelevine solisteineen, siihen sivuun paineet pohjoismaiden kiertueesta (lähtötilanne nolla ja minun ulkomaiset kontaktini nolla...) orkesterin toiminnan valtakunnallistamisesta, lastenkoulutusprojektista, barokkioopperasta ja niin edelleen. Rahaa ei tule mistään, mutta jostakin minun pitäisi rahaksi muuttua. Sen lisäksi työaikani menee taiteellisen johtajan ja solistien juoksutyttönä toimimiseen - saatan seisoa päivät kopioikoneen ääressä tai juoksemassa heidän asioillaan - vaikka minun pitäisi samaan aikaan keskittyä hankkimaan esiintymistilaisuuksia ja rahoittajia koko soittajistolle. :( Kuoropuolella olen täysin yksin - niin paljon kuin laulajat halusivatkin vastuuta ja valtaa itselleen. Taiteellinen johtajamme siellä on henkilö, jota ei koskaan näe, josta ei koskaan kuule, ja joka ei vastaa viesteihini. Koko toiminnan lisäksi osalleni on kuorossa langennut osittain myös taiteellinen vastuu. Se on minulle uusi tilanne, enkä usko olevani siihen vielä valmis.

Suunnittelin siis, että sinnittelisin tämän vuoden loppuun asti näissä hommissa (kyllä mä jaksan, kunhan saan tämän elo-syyskuussa olevan orkesteriprojektin läpivietyä hengissä. Olen sen vuoksi valvonut monta yötä ja kuunnellut erinäisiä haukkumisia, ja täytyy myöntää, että motivaatio ko. konserttisysteemin suhteen on mitätön.) Sitten keskittyisin laulun pääsykokeisiin ja musiikinteorian kertailuun ja siinä ohessa voisin tehdä jotakin kevyempää työtä (näitä keikkahommia, mitä minulla jo nytkin on, esim. kirjoitushommia ja vaikkapa jotakin kassajuttua tai muuta "duunia" mitä ehkä voisin jostakin läheltä saada.) Jos syksyllä pääsisin kouluun, paineet ammatillisesta suunnanvalinnasta voisivat siirtyä tulevaisuuteen. Yksi vaihtoehto on ottaa kirjanpitoja reippaasti tehtäväksi...

En yhtään tiedä, mihin suuntaan minuun pitäisi lähteä. Mihin minusta on, haluanko olla edelleen musiikkialalla, muusikkona vai tuottajana (tuskin tuottajana)? Vaihdanko alaa kokonaan ja annan musiikin olla elämäni rikastuttaja laulun muodossa? Mikä se uusi ala voisi olla, mitä minä osaan, missä olen lahjakas? Välillä tuntuu, etten missään. Miten edes sopeutuisin normaalimpaan työelämään - työaikoihin ja jonkun palkolliseksi - kun olen aina ollut yksin ja kantanut itse vastuun paitsi omasta työnteostani, myös hurjista määristä muiden ihmisten tekemisiä?

Paljon pohdittavaa. Tuntuu, että sitä samaa, mitä pohdin vuosittain jossakin vaiheessa. Eiköhän todella ole jo aika tehdä jotakin, ettn löydä itseäni näistä paskahommista vielä nelikymppisenäkin... Haluaisin tehdä työtä, joka on henkisesti palkitsevaa (rahasta viis) ja tämä ei sitä enää ole. Löytääpä viisasten kivi.

Laulua

No nythän tätä postia pukkaa... Tässä linkki kaikille, jotka haluavat kuulla mun ja ystäväni Ainon laulua. Kyseessä Monteverdin eräs duettosarja (1600-luvun alusta) - aiheena tietysti riipivä rakkaus. Soittimet ovat viola da gamba sekä cembalo. Ei ole pakko kuunnella jos ei haluu :D

Eli siis tässä

Ajattelin vain jollakin tavalla valottaa sitä iänikuista jatinaani laulamisesta ja siihen liittyvistä haaveista.