Ammattikriisi

Eihän tämä tällaisenaan voi jatkua. Olen valittanut työkuvaani ja työolojani jo monta vuotta ja nyt asiat tuntuvat taas painavan sen verran kovasti, että on pakko alkaa miettiä jotakin ratkaisua. Pienyrittäjän elämä on yksinäistä ja kallista lystiä. Toki on ihanaa tehdä töitä kulttuurialalla sellaisten asioiden vuoksi, mitkä kokee tärkeiksi, mutta koska työ ei ole loppujen lopuksi kovinkaan palkitsevaa, eikä siitä jää lakisääteisten yrittäjäkulujen jälkeen käteenkään juuri mitään, en tiedä kannattaako tätä jatkaa.

Olen ajatellut irtisanoa itseni ainakin orkesterista, ehkäpä kuorostakin. Orkesterissa asiat ovat sillä mallilla, että en vain koe pystyväni kantamaan sitä vastuullista taakkaa ja niitä paineita, joita minuun kohdistetaan. Hirvittävän kallis Beethoven-projekti kiukuttelevine solisteineen, siihen sivuun paineet pohjoismaiden kiertueesta (lähtötilanne nolla ja minun ulkomaiset kontaktini nolla...) orkesterin toiminnan valtakunnallistamisesta, lastenkoulutusprojektista, barokkioopperasta ja niin edelleen. Rahaa ei tule mistään, mutta jostakin minun pitäisi rahaksi muuttua. Sen lisäksi työaikani menee taiteellisen johtajan ja solistien juoksutyttönä toimimiseen - saatan seisoa päivät kopioikoneen ääressä tai juoksemassa heidän asioillaan - vaikka minun pitäisi samaan aikaan keskittyä hankkimaan esiintymistilaisuuksia ja rahoittajia koko soittajistolle. :( Kuoropuolella olen täysin yksin - niin paljon kuin laulajat halusivatkin vastuuta ja valtaa itselleen. Taiteellinen johtajamme siellä on henkilö, jota ei koskaan näe, josta ei koskaan kuule, ja joka ei vastaa viesteihini. Koko toiminnan lisäksi osalleni on kuorossa langennut osittain myös taiteellinen vastuu. Se on minulle uusi tilanne, enkä usko olevani siihen vielä valmis.

Suunnittelin siis, että sinnittelisin tämän vuoden loppuun asti näissä hommissa (kyllä mä jaksan, kunhan saan tämän elo-syyskuussa olevan orkesteriprojektin läpivietyä hengissä. Olen sen vuoksi valvonut monta yötä ja kuunnellut erinäisiä haukkumisia, ja täytyy myöntää, että motivaatio ko. konserttisysteemin suhteen on mitätön.) Sitten keskittyisin laulun pääsykokeisiin ja musiikinteorian kertailuun ja siinä ohessa voisin tehdä jotakin kevyempää työtä (näitä keikkahommia, mitä minulla jo nytkin on, esim. kirjoitushommia ja vaikkapa jotakin kassajuttua tai muuta "duunia" mitä ehkä voisin jostakin läheltä saada.) Jos syksyllä pääsisin kouluun, paineet ammatillisesta suunnanvalinnasta voisivat siirtyä tulevaisuuteen. Yksi vaihtoehto on ottaa kirjanpitoja reippaasti tehtäväksi...

En yhtään tiedä, mihin suuntaan minuun pitäisi lähteä. Mihin minusta on, haluanko olla edelleen musiikkialalla, muusikkona vai tuottajana (tuskin tuottajana)? Vaihdanko alaa kokonaan ja annan musiikin olla elämäni rikastuttaja laulun muodossa? Mikä se uusi ala voisi olla, mitä minä osaan, missä olen lahjakas? Välillä tuntuu, etten missään. Miten edes sopeutuisin normaalimpaan työelämään - työaikoihin ja jonkun palkolliseksi - kun olen aina ollut yksin ja kantanut itse vastuun paitsi omasta työnteostani, myös hurjista määristä muiden ihmisten tekemisiä?

Paljon pohdittavaa. Tuntuu, että sitä samaa, mitä pohdin vuosittain jossakin vaiheessa. Eiköhän todella ole jo aika tehdä jotakin, ettn löydä itseäni näistä paskahommista vielä nelikymppisenäkin... Haluaisin tehdä työtä, joka on henkisesti palkitsevaa (rahasta viis) ja tämä ei sitä enää ole. Löytääpä viisasten kivi.