Sata kiloa ja konsertteja

Juuei, en mä sentään sataa kiloa vielä paina, mutta sen verran kyykkäsin eilen salilla! Tavoite saavutettu, eikä rauta ollut edes raskasta. Tai siis olihan se raskasta, mutta nousi silti. :) Eräs mies kysyi multa, että "onko tuo nyt kovin naisellista?" Kysyin siltä, että tarviiko olla ja että käykö kateeksi prkl. Pian nousee penkistä 60 kiloo ja sitten alan miettimään uusiksi näitä voimailukuvioita. Ehkä voisin oikeasti alkaa etsimään itselleni valmennusta, kyllähän mulla näyttäis jonkinlaisia edellytyksiä tälle alalle olevan. Ois kyllä mukavaa treenata siten, että olisi koko ajan joitakin hyviä tavoitteita ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Meneehän se toki näinkin ja tuloksia tulee, mutta ehkä asiat voisi tehdä eri tavallakin. Luulisin löytäväni valmentajankin aika helposti, tai miksei sitä vaikka menisi johonkin voimanostoseuraan /ujo/ :D

Olen elänyt viime viikon ja eiliseen asti omassa muusikonmaailmassani. Voi hyvänen aika, miten palkitsevaa ja ihanaa se on ollut. Heitin työhommat sivuun ja olen laulanut, kääntänyt laulutekstejä, tehnyt teosesittelyjä, miettinyt, nauttinut ja keskittynyt, esiintynyt ja unelmoinut. Aina silloin harvoin kun pystyn tällä tavalla paneutumaan omaan laulamiseeni, tajuan, että tämä on se asia, mitä mä haluan todella tehdä. Niinpä olen päättänyt uskaltautua ensi vuonna pääsykokeisiin... Ajattelin hakea vanhan musiikin opintoihin, laululinjalle. Pian täytyy siis alkaa taas tehdä piano-opintoja ja keskittyä lauluun yhä enemmän. :) Jos tämä kerta on ollut haaveeni pikkutytöstä asti, niin mun olisi jo korkea aika alkaa tekemään asialle jotakin. Vielä en ole liian vanha.

Me konsertoimme lauluyhtyeen kanssa eilen ja toissapäivänä. Pidimme kaksi ihastuttavaa galleriakonserttia, joissa esitettiin rakkausrunoja ja madrigaalimusiikkia lämminhenkisessä tunnelmassa. Konsertin jälkeinen tunnelma on tyhjyys - yhtyeemme hajoaa jälleen. Käytännön syistä osa porukasta jää pois ja meillä lopuilla on taas edessä laulajarekrytointi. Minulle perustajajäsenenä tämä on iso asia, enkä millään jaksaisi ryhtyä taas kouluttamaan uusia tyyppejä minun tavoilleni... Mutta pakkohan se tietysti on.

Konserttien tiimoilta tutustuin erääseen runoilijaan - voi ihanuus, mikä ihminen! Itse lempeys, niin avoin ja herkkä tyyppi. Vieläkin hymyilyttää se kohtaaminen, miten nopeasti sielut voivatkaan kohdata. Vieläpä sellaisen ihmisen kanssa, joka on ainakin näennäisesti hyvin kaukana omasta itsestäni. Silti niin lähellä. Kai mussakin joku herkkis elää, en tiedä.

Tästä kaikesta voi ehkä jo päätelläkin, että mun henkinen oloni on hieman helpottunut. Olen ollut hyvin energinen - tiedä sitten onko vika mömmöissä vai mielekkäässä tekemisessä. Pikkuisen välillä aina ahdistus muistuttaa itsestään, mutta yritän aktiivisesti pysyä liikkeellä ja ajatella muita asioitani kuin itseäni. Musiikilla on uskomaton voima minuun ja onneksi niin.