Body fitness -leiri

Lueskelin Pakkiksen punttimimmien body fitness-leirikuulumisia ja katselin kuvia... Mieletön yllätys ja pudotus maanpinnalle: ihan tavallisia jumppatyttöjä niissä kuvissa oli; ainoatakaan kunnon punttibodaria en siellä ohjaajien lisäksi nähnyt! Miksi ihmeessä olen ajatellut, että jo tuolle leirille lähteminen vaatii jotakin uskomatonta kuntopohjaa, lihasmassaa, tiukkaa kroppaa... Karisivat harhakuvitelmat minulta nyt ja ajatus fitnessleiristä ja alan muihin harrastajiin tutustumisesta tuntuu realistisemmalta. Miksen minäkin, jos nuo muutkin? Ainakaan tuossa joukkiossa en kyllä erottuisi negatiivisesti muista, ehkä jopa päinvastoin (perustelu: minulla on jo lihakset! :D)

Näitä suunnitelmia on niin mukava mietiskellä hyvän punttitreenin jälkeen, kroppa täyteen energiaa pumpattuna. Mutta suunnitella ja haaveilla saa ja pitää!

Kuvia leiriltä löytyy osoitteesta www.voima.net

Tulvii Uusimaa

Kävin juoksulenkillä, vuorossa ketterämpi lenkki. Ajattelin juosta tunnin, ensin kevyttä lämmittelyä, sitten kolme pidempää nopeampaa spurttausta ja sitten löntystellen kotiin. Näin kävikin, kunnes tulin kotimme lähellä olevalle juna-asemalle, mistä minun piti alittaa rata ja kappas: asematunneli oli veden vallassa! Vettä oli monta metriä, oikea lammikko, jossa olisi voinut uida!

Mieheni soitti aamulla ja sanoi, että jos olet menossa junalla jonnekin, niin mene seuraavalle asemalle, täällä on vettä. En osannut kuvitellakaan, että hän todella tarkoitti, että asema on suljettu. Kuvittelin, että hän vain ystävällisesti ajatteli minua uusissa nahkakorkokengissäni tepsuttelemassa isoon ilkeään lätäkkööön ja pilaavan kalliit kenkäni ;)

En tällä kertaa päättänyt uida aseman ali, vaan kiersin seuraavan aseman alta - muutama liikakilometrihän siitä tuli, mutta eipä se mitään. Lenkin edetessä kohti loppuaan minut valtasi se tuttu tunne, että voisin juosta vielä vaikka kuinka kauan. Vauhti kiihtyy ja askel kevenee, eikä millään malttaisi lopettaa. Tuossa ihastuttavassa epäsäässä juokseminen oli mitä antoisinta, sade oli kevyttä, eikä kastellut läpimäräksi, tiet olivat suht inhimilliset, lenkkarit eivät kastuneet läpikotaisin, välillä aurinko pilkisteli, välillä tuuli puhalsi . Ihanaa. Tulipahan myös kulutettua 600 kaloria, joten voin ihan hyvillä mielin juoda iltasella pari lasillista hyvää viiniä ystävien seurassa :)

Juokseminen on hassua puuhaa. Siinä pää jotenkin latautuu, ajatukset kulkevat ihan vaikka minkälaisiin asioihin ja sitä vaan rentoutuu. Olen punttisalilla tottunut niin keskittymään siihen mitä teen - muutenhan siellä tulee Noutaja! Hauskaa vastapainoa salille tämä.

Siivousintoiluja

Mikä ihme minua oikein vaivaa? Siivosin taas kaappeja, hetken mielijohteesta. Olen tehnyt sitä nyt useana päivänä. Minua on riivannut halu heittää kaikkea vanhaa roinaa kasapäin roskiin ja kierrätyskeskuksiin, halu saada tilaa ympärilleni ja kaikki ruma, työhuoneen paperikasat, vaatekaapissa olevat mytyt, ylimääräiset astiat, parittomat sukat, yksittäiset tyynyliinat sun muut pois näkyvistä.

Kyllä, olen ollut siivoushullu. Viime vuosien aikana mielenkiinto taloudenpitoon on jostakin syystä laantunut, ihan viime aikoina en ole enää tuntenut mitään mielenkiintoa kotia kohtaan johtuen varmaankin siitä, että nämä seinät ovat ahdistaneet minua jo niin pitkään. Olen ajatellut, että jos pääsisin pois kotoa - siis oikeaan työelämään kodin ulkopuolelle - alkaisi pikkuhiljaa kodin laittaminenkin kiinnostaa. Mikäpä olisi sen mukavampaa kuin tulla töistä puhtaaseen, sievään kotiin ja viettää koti-iltaa miehen kanssa?

Miksi sitten näin yhtäkkiä minut on vallannut järjestelyintous? Huomaan ajattelevani paljon muuttamista. Omasta kodistahan olemme haaveilleet jo pitkään, mutta jotenkin sitoutuminen omaan kotiin ja asuntolainaan hirvittää, eikä tottapuhuakseen ole löytynyt tarvittavaa innostusta asunnon etsimiseen. Silti ajattelen muuttamista ja mietin kaappien sisältöä siihen malliin, ajattelen, millaisia huonekaluja kannattaisi nyt hankkia, että ne sopisivat sitten myös uuteen kotiin ja sitä rataa. Kallonkutistaja sanoisi, että kaipuu muutokseen minulla on erittäin vahva. Ja tottapa tuo puhuisikin. Kyllä, nyt on muutoksen aika, olen valmis siihen. Jotain täytyy tapahtua.

Sanon näin säännöllisin väliajoin. Sitten etsin töitä hullun vimmalla, lähetän hakemuksia ja käyn haastatteluissa, minut nujerretaan ja tyydyn taas osaani hetkeksi. Katselen kyllä eteenpäin, ja yritän, mutta muutosta ei tapahdu. Olen edelleen samassa pisteessä kuin valmistuessani yliopistolta kolmisen vuotta sitten - tietysti hieman kokeneempana ja vanhempana, mutta työelämän suhteen lähes keltanokkana. Uskon silti, että tällä odotuksella ja elämän pysähtyneisyydellä on jokin tarkoitus, ihan niinkuin kaikella on. Minua koetellaan, minun pitkäjänteisyyttäni testataan. Tämä valmistaa minua johonkin, josta en vielä tiedä.

Muutosta. Laitoin vihdoin parvekekukkia kolme kesää kestäneen harkinnan ja haaveilun jälkeen :D Onhan sitä jo siinäkin...

Sadepisaroita

Sataa, sataa, ropisee. Sataa taas. Niinkuin tälle kesälle ei olisi jo tarpeeksi sadepäiviä ollut. Tosin, en aio valittaa, säästä valittaminen on ihan turhaa ja lisää vain tyytymättömyyttä muihinkin asioihin. Minä pidän sateesta, vaikka pidän myös auringonpaisteesta ja mielestäni kesällä lämmintä saisi olla ihan useamminkin. Sateen jälkeen paistaa aurinko.

Tänään sadepäivä ei haittaa, koska pidän treenistä vapaan. Olen kuitenkin sisällä, teen kotitöitä ja vähän töitä, ehkä voisin kipaista kirjastossa. Ainoa asia, mikä harmittaa, on se, että vein kaksi päivää sitten pyykit ulos kuivumaan ja siellä ne ovat edelleenkin - eivät tosin kuivuneina... Ehkä luotan pesutuvan kuivausrumpuun tällä kertaa.

Sateesta tulee alakuloinen olo. Mieleni nyt muutenkin menee vuoristorataa milloin minkäkin asian vuoksi, ehkä nyt saan sateesta hyvän tekosyyn olla alavireessä ja purkaa jonkinlaista sisäistä pahaa oloani vaikkapa sitten ihan turhan mököttämiseen. :) Toisinaan täytyy mököttää, että jaksaa sitten taas olla iloinen. Siispä huulet mutrulle.

Kypsykää mustikat, tulen kohta teitä hakemaan.

Fitnesslyyti

Hermeliini kyseli, olinko ollut fitnessleirillä tässä taannoin. Melkein nauratti: "Mitä, minäkö? Olet varmaan erehtynyt henkilöstä!"

Täytyy myöntää, että olen haaveillut fitnessistä ja kilpailemisesta minäkin. Monet alan harrastajat näkevät minussa potentiaalia, ja olen itsekin todella innostunut tästä salihommasta - luonteeni lujuudella saattaisi ehkä jopa saada tuloksia aikaan hyvässä ohjauksessa. Ehkä tuossa voisi olla se tavoite, joka ruokkisi kunnianhimoani tarpeeksi ja josta voisin ammentaa itselleni henkistäkin voimaa.

Miksi enää epäröin. "Mutta kun..." ehkä koen, että en ole henkisesti valmis. Sitäpaitsi, olenkohan jo liian vanha lavoille? Ehkä en koe vartalolla kilpailemista minun jutukseni, enhän pidä muutenkaan mistään ulkonäkövertailusta. Toisaalta tämä laji on hyvin erilainen kuin vaikkapa jotkut missikisat; tässä puhuvat saavutukset, kovan työn tulokset - ei se, kuka on sattunut kauneimmaksi syntymään. ;) Kunnioitan fitnessurheilijoita (ja niin - myös kehonrakentajia!) hurjasti, ei voi muuta kuin ihailla. Oliskohan minusta moiseen?

Jätän asian edelleen muhimaan takaraivooni. Ehkä tahtoni minulle kirkastuu jonakin päivänä. Sitä odotellessa: lähdenpä tästä salille!

Sirkustaidetta ja lapsi

Vietimme eilen iltaa ystäväpariskunnan ja heidän yksivuotiaan tyttärensä sekä vielä eriytymättömän "möykyn" (äidin masussa muhivan vauvelin) kanssa. Joka ikinen kerta, kun pidämme tällaisen iltasession, voin vain ihmetellä, miten suuri vaikutus hyvillä ystävillä ja yhdessäololla voikaan olla!

Meillä on yllätyskerho. Perustimme sen jokunen vuosi sitten pitääksemme hauskaa arjen keskellä ja juhliaksemme ihan ilman varsinaista syytä. Yllätyskerho kokoontuu epäsäännöllisesti, ja tapaamisia yhdistää tietysti yllätyksellisyys - kutsuva pariskunta järjestää pienen yllätyksen toisille. Yllätyskerho useimmiten yllättää myös itsensä... Tällä kertaa menimme sirkukseen! :)

Sirkus oli liikuttava kalajokelainen yritys, jossa taiteilijat tietysti olivat itäeurooppalaisia ja venäläisiä. Saimme ihastella muutaman tunnin ajan mukavia ja taitavia esityksiä, sekä ihanasti venäläisellä aksentilla suomea murtavan tätin jouhevaa juontoa (hah!) Mietimme, miltä tuntuisi elää sirkuselämää. Jännittävä ajatusleikki.

Sirkusta ja yllätyskerhoa suurempi havainto, josta haluan kirjoittaa, on minun tuntemukseni tätä ystävien yksivuotiasta lasta kohtaan. Kaikki tietävät, että en pidä lapsista, enkä osaa olla heidän kanssaan mitenkään. Vaivaannun, kun syliini isketään huutava kakara ja minun pitäisi leikkiä sen kanssa. En osaa leperrellä pikkulapsille. En saa vauvoista minkäänlaisia värinöitä, niinkuin yleensä naiset saavat. Ja vaikka luulen juuri parhaillaan olevani erittäin hedelmällisessä iässä ja tilassa, ei vauvakuume ole minuun vieläkään iskenyt. Omituista?

Tämän lapsen kanssa on toisin. Yllätyn joka kerta hänen tavatessani siitä, mitä hän minussa saa aikaan. Jo silloin, kun lapsi oli vielä tekeillä, hänestä tuli tärkeä osa minun elämääni, eräs niistä ihmisistä, joita ajattelen päivittäin ja joita ikävöin. En tiedä, voiko toisten lasta varsinaisesti rakastaa, mutta ainakin hullaantunut olen - niin sekaisin! Lapsen kasvot, pyöreät pikkuposket, mutrusuu ja nenän nyrpistys, pienet sormet ja vauvan tuoksu. Tiukka halaus, kun otan hänet syliin, pehmeys. Hymy ja kaikki ne pikkuasiat, joita hän on oppinut sitten viime kerran, kun nähtiin. Ihmeitä täynnä, ei voi lakata ihmettelemästä. Ihmettelen myös itseäni, kun saan itseni kiinni tuijottamasta hölmö, ihastunut ilme kasvoilla tätä pienokaista...

Oikein odotan sitä, kun lapsi kasvaa isoksi ja saan seurata kaikkia hänen elämänsä vaiheita. Siitä tulee jännittävä seikkailu! Lämmin ajatus kaikille ystävilleni. Olette mielessäni ja uskomattoman tärkeitä minulle.

Lyyti lyllertää

Pohje kesti lenkkeilyn, tuli hölkyteltyä tunti suunnittelemani lyhyemmän lenkin sijaan - väärin arvioitu matka! Käsittämätöntä, miten jalat vain tikuttavat eteenpäin kevyesti, vaikka pohje on kipeä ja alla on melkoinen edellinen harjoitusviikko.

Juoksu on kyllä palkitseva laji. Viime syksynä jaksoin juosta kilometrin ja syljin keuhkon kappaleita suustani, koko homma oli ihan tuskaa. Nyt se on nautinnoista miltei suurin (ehkä ei sentään ihan ;) - mikäs sen mukavampaa kuin euforia ja keveyden tunne, kun liitää juosten eteenpäin (minun tapauksessani tällä kertaa lyllertää 8 km tuntivauhtia, hih!) Nopeasti on juoksukunto kasvanut, kun nykyisin menee jo parisenkymmentä kilometriä hölkötellen ja olenpa tehnyt pidempiä lenkkejä ihan juoksuvauhdillakin.

Todellinen, tavoitteellinen juoksuharjoittelu on vihdoin alkanut! Ihanaa!

Paksureisimalli

Auts, pohje melkein kramppasi illalla futiksessa ja nyt se on arka. Tänään olisi vuorossa kevyt hölkkälenkki - taidan mennä pohkeesta huolimatta kokeilemaan. Illalla ystävien kanssa rannalle piknikille, mutta sitä ennen hetkinen töitä ja liikuntaa. Mutta nyt aamun varsinaiseen aiheeseeni...

Keho.netin keskusteluissa olen muutaman kerran törmännyt siihen, että joku kirjoittaja pitää minua esimerkkinä joihinkin asioihin. Eräänä päivänä sain lukea sieltä itselleni suunnatun kysymyksen, missä todettiin, että Lyyti vaikuttaa olevan niin sinut kroppansa kanssa ja kysyttiin, että minkä on salaisuuteni. Toisena päivänä puhuttiin paksuista reisistä ja siinä yhteydessä tuli ilmi minun reiteni - "ottakaapas tytöt mallia vaikka Hermeliinin tai Lyytin reisistä." Olen näistä asioista hyvin iloinen. Pidän omaa vartaloani mielellään malliesimerkkinä epätäydellisestä, mutta hyväksyttävästä naisvartalosta. Olen mielelläni malliesimerkki siitä, miten itsensä voi myös kaikkine virheinensä hyväksyä.

Matka hyvään itsetuntoon on ollut pitkä. Tiedän, että vartaloni ei ole ulkoisesti täydellinen, mutta se ei enää haittaa minua. Tällaisena terveenä, hyväkuntoisena, toimivana ja jonkun silmään ehkä kauniinakin, vartaloni antaa minulle suunnattoman paljon iloa ja nautintoa liikunnan ja seksuaalisuuden kautta. Positiivisen ruumiinkuvan muodostuttua olen alkanut saamaan vartaloltani paljon enemmän. Se ei ole minulle enää mikään väkipakolla kannettava taakka, tai häpeän aihe, vaan täysin päinvastaisia asioita.

Myönnän, että on päiviä, jolloin ajattelen olevani universumin rumin olento. Noina päivinä vartaloni normaali rasvakerros muuttuu mielessäni hurjiksi kasoiksi venyvää laardia, karvat suorastaan puskevat ihoni läpi, näen raskausarpia joka paikassa, tukkani on roikkuva ja rasvainen, kasvojeni iho vanhentunut ja ryppyinen. Silloin saatan ääneen valittaa. Otan itseeni kaikki pienimmätkin vihjaukset epätäydellisyydestäni (vihjaukset, joita todellisuudessa ei ole, mutta jotka saan mieleni voimalla käännettyä itseäni vastaan) ja joskus jopa vihaan itseäni. Onneksi nämä ovat hetkiä - eivät enää vuosia tai kuukausia kestäviä ajanjaksoja, jolloin koko asia tuntuu olevan ylitsepääsemätön. Noina hankalina hetkinä muistutan itseäni, että nyt on kyse vain menneisyyden kuvista mielessäni tai hormonien heittelystä aiheutuvaa kuohuntaa, eikä sillä ole oikeasti mitään tekemistä tämänhetkisen minuuteni kanssa. Seuraavana päivänä ajatukset voivat olla jo ihan muuta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun menen salille, koko tuska unohtuu.

Herne nenässä?

Suutahdin eilen kaverilleni, joka laski leikkiä sykemittarijatinoistani. Tämä suutahtaminen ei ollut ensimmäinen kerta, vaan sama kaava on toistunut useaan otteeseen, kun olemme jutelleet dietistäni tai salihommista. Hän kysyi minulta, miksi olen aina niin herkkä niissä asioissa, jotka koskevat harjoitteluani ja ravintoasioitani. Näissä asioissa kun en osaa nauraa itselleni (muuten kyllä toivottavasti osaan ;)

Tämä on niin totta. Jos joku kritisoi tai kyseenalaistaa tekemisiäni näissä aihepiireissä, nousen takajaloilleni. Olen miettinyt, miksi ne ovat minulle niin pyhiä asioita, ja miksi niiden pohtiminen eri näkökulmista ei tee hyvää. Miksi pidän itsepintaisesti pääni ja luulen tietäväni asiani paremmin?

Yksinkertaista. Tässä minun elämäntilanteessani omaan hyvinvointiini liittyvät asiat ovat vahvasti pinnalla. Ei pelkästään siksi, että treenaaminen on mukavaa tai siksi, että painonhallinta on minulle tärkeä asia jo itsetuntoni kannalta, vaan siksi, että elämäni muu sisältö tällä hetkellä on muuten melkoisen köyhää. Niin kovasti suunnittelemani ja haaveilemani ura ei lähtenytkään käyntiin, vaan olen kolme vuotta kipuillut työelämään sijoittumisesta pettyneenä itseeni niin monta kertaa. Työstä en siis ole positiivista elämänsisältöä löytänyt - pikemminkin päinvastoin, se on latistanut itsetuntoani välillä nollalukemiin. Asia on niin kovin kipeä, että ilman muihin asioihin - kuten urheiluun - keskittymistä en enää jaksaisi. Ilman kehoprojektia tuskin olisin tässä, hyvinvoivana ja kaikesta huolimatta elämäniloisena.

Minulla ei ole lapsia enkä näe itseäni lapsilleen omistautuneena kotiäitinä vielä lähitulevaisuudessa. Parisuhteeni kulkee omalla painollaan. Sen olemassaolo ja hyvinvointi riippuu hyvin pitkälle siitä, miten minulla ja miehelläni henkilökohtaisesti menee. Siispä koen perheasioissakin ensisijaisen tärkeäksi sen, että voin itse hyvin - sitä kautta voin myös antaa parisuhteellemme enemmän ja miehenikin voi siinä hyvin. Parisuhde itsessään ei siis riitä elämäni sisällöksi. Ennen niin vahvasti elämälle sisältöä antanut lauluharrastus on jäänyt jostakin syystä elämässäni taka-alalle - niin paljon kuin sitä kaipaankin - eikä näinollen ruoki tämänhetkistä kunnianhimoani.

Voi olla, että asioiden tärkeysjärjestys ja elämänsisältö ovat tällä hetkellä erilaiset kuin useimmilla muilla ikäisilläni. Ehkä siksi kaverini ei voi ymmärtää, miksi omaan napaani tuijottaminen, tarkat harjoitussuunnitelmat, dietit, kehoprojekti yleensä voi olla minulle niin tärkeää, että paneudun siihen jopa suurella vakavuudella ja ehkä hieman ryppy otsassakin (tai herne nenässä...)

Asettamani liikunnalliset haasteet ovat sellaisia, joissa saan ylittää itseni ja joissa onnistuessani saan olla ylpeä itsestäni - näitä kokemuksia kun en muusta elämästäni juurikaan saa. Minä tarvitsen kaiken aikaa eteenpäinvieviä projekteja ja saavutuksia. Minä en voi vain olla, minun täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. Minulle ei riitä lenkki silloin tällöin ja salilla kerran pari viikossa, vaan minun täytyy tietää, mitä milloinkin teen ja miksi. Se on olennainen osa luonnettani ja tärkeä osa henkistä hyvinvointiani. Ruokapäiväkirjat ja ainaiset taulukkolaskelmani ovat minulle tärkeitä, vaikka ilman niitäkin voisi hyvin harjoitella ja kehittyä ja vaikka ne eivät olisi muille minkäänlaisessa arvossa. Tätä ei ehkä tarvitse ymmärtää, mutta kunnioittaa kenties voisi.

Väitän, että tiedän omaan kehoprojektiini liittyvät asiat paremmin kuin kukaan muu. Luotan laskelmiini ja sykkeisiini ja juoksuvauhteihini ja itseeni, eikä siihen tarvi kenelläkään olla mitään sanomista. Jos auttaa tai tukea haluaa, niin kommentit ja keskustelu ovat tervetulleita. Ehkä tulen olemaan "jälestä jästi" mutta tämä tie ja sillä kompuroiminen on minulle juuri nyt tärkeää.

Senttejä ja kiloja

Ei voi olla totta - vyötäröltä on lähtenyt nelisen senttiä ihan huomaamatta! Ehkä se tiukentumiskuvitelma salilla ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu...

Juoksuharjoittelun myötä minua on alkanut pelottaa se ilmiö, mistä viime kesänä kärsin: hillitön hiilihydraattihimo, jonka ansiosta syöminen lipsui ja lihoin muutamia kiloja, vaikka rullaluistelin joka päivä. Yritän nyt kovasti pitää kilot kurissa, ja haaveilen jopa muutaman kilon pudotuksesta maratonia varten. Tosin asenne tällä kertaa saa olla se, että lähtee jos on lähteäkseen ja jos ei lähde, niin ei hätää. Olen juuri siinä painossa, mistä vuosia sitten kovasti haaveilin.

Haluaisin esitellä hyvän ystäväni, juoksuvalmentajani Giga Pteromys Volansin alias orkun, liito-oravan ja pitkänmatkanjuoksijan, joka on luvannut olla tukenani tässä juoksuprojektissa. Tukea varmasti tarvitaan, kun bodari ravaa lenkkipolulla tuskissaan ja haaveilee massanhankintaprojektista HST-harjoittelun avulla... Onnea orkulle koettelemuksessa. :)

Uuden alkua

Tänään julkaisen ensimmäisen päiväkirjamerkintäni marjiksen, unazin, kaiuksen ja Hermeliinin blogien innoittamana. Hui.

Pitkästä aikaa minussa on herännyt kulttuurinnälkä. Luin Vincent van Goghin elämäkerran ja katsoin eilen Amadeus-elokuvan ja sieluni huutaa paluuta laulamaan ja luomaan - se tuntuu hyvältä, koska tunnen eläväni jälleen. Olen nukkunut jo liian pitkään. Herääkö minussa nyt kevät, olisiko aika uudelle?

Uuden aika on ainakin kehoprojektissa. Olen ottanut itselleni maratonhaasteen. Aion juosta puolimaratonin lokakuun alussa ja saavuttaa ajan, jolla ylitän itseni. Harjoittelu juoksua varten on käynnissä ja saliharjoittelu sen mukaista. Tuntuu hassulta, että salilla en voikaan rehkiä hampaat irvessä kyykkymaksimeita, vaan jumppailen kevyillä painoilla pitkää sarjaa. Tänään yläkroppa näytti tiukentuneelta, mikä taas ei liene mahdollista kolmen salilomaviikon ja Sveitsin suklaa-juusto-painotteisen mässäilyn jälkeen. Vanhat silmäni taitavat vain karsastaa.

Pakko elvistellä: eilen salilla eräs mies tuli pyytämään apuani penkissä sanoen: "Olen seurannut sun treenejä ja sä oot ainoa, johon voin täällä luottaa." Kiitin kohteliaisuudesta ja menin varmistamaan, ja olin salaa kauhean imarreltu - salilla kun oli yhtäaikaa kanssamme monta mieshenkilöä, jotka olisivat voineet auttaa. Johtuiko moinen huomionosoitus sitten vakuuttavista voimistani vai juuri vaalennetusta tukasta, en tiedä. ;)