Paksureisimalli

Auts, pohje melkein kramppasi illalla futiksessa ja nyt se on arka. Tänään olisi vuorossa kevyt hölkkälenkki - taidan mennä pohkeesta huolimatta kokeilemaan. Illalla ystävien kanssa rannalle piknikille, mutta sitä ennen hetkinen töitä ja liikuntaa. Mutta nyt aamun varsinaiseen aiheeseeni...

Keho.netin keskusteluissa olen muutaman kerran törmännyt siihen, että joku kirjoittaja pitää minua esimerkkinä joihinkin asioihin. Eräänä päivänä sain lukea sieltä itselleni suunnatun kysymyksen, missä todettiin, että Lyyti vaikuttaa olevan niin sinut kroppansa kanssa ja kysyttiin, että minkä on salaisuuteni. Toisena päivänä puhuttiin paksuista reisistä ja siinä yhteydessä tuli ilmi minun reiteni - "ottakaapas tytöt mallia vaikka Hermeliinin tai Lyytin reisistä." Olen näistä asioista hyvin iloinen. Pidän omaa vartaloani mielellään malliesimerkkinä epätäydellisestä, mutta hyväksyttävästä naisvartalosta. Olen mielelläni malliesimerkki siitä, miten itsensä voi myös kaikkine virheinensä hyväksyä.

Matka hyvään itsetuntoon on ollut pitkä. Tiedän, että vartaloni ei ole ulkoisesti täydellinen, mutta se ei enää haittaa minua. Tällaisena terveenä, hyväkuntoisena, toimivana ja jonkun silmään ehkä kauniinakin, vartaloni antaa minulle suunnattoman paljon iloa ja nautintoa liikunnan ja seksuaalisuuden kautta. Positiivisen ruumiinkuvan muodostuttua olen alkanut saamaan vartaloltani paljon enemmän. Se ei ole minulle enää mikään väkipakolla kannettava taakka, tai häpeän aihe, vaan täysin päinvastaisia asioita.

Myönnän, että on päiviä, jolloin ajattelen olevani universumin rumin olento. Noina päivinä vartaloni normaali rasvakerros muuttuu mielessäni hurjiksi kasoiksi venyvää laardia, karvat suorastaan puskevat ihoni läpi, näen raskausarpia joka paikassa, tukkani on roikkuva ja rasvainen, kasvojeni iho vanhentunut ja ryppyinen. Silloin saatan ääneen valittaa. Otan itseeni kaikki pienimmätkin vihjaukset epätäydellisyydestäni (vihjaukset, joita todellisuudessa ei ole, mutta jotka saan mieleni voimalla käännettyä itseäni vastaan) ja joskus jopa vihaan itseäni. Onneksi nämä ovat hetkiä - eivät enää vuosia tai kuukausia kestäviä ajanjaksoja, jolloin koko asia tuntuu olevan ylitsepääsemätön. Noina hankalina hetkinä muistutan itseäni, että nyt on kyse vain menneisyyden kuvista mielessäni tai hormonien heittelystä aiheutuvaa kuohuntaa, eikä sillä ole oikeasti mitään tekemistä tämänhetkisen minuuteni kanssa. Seuraavana päivänä ajatukset voivat olla jo ihan muuta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun menen salille, koko tuska unohtuu.