Siivousintoiluja

Mikä ihme minua oikein vaivaa? Siivosin taas kaappeja, hetken mielijohteesta. Olen tehnyt sitä nyt useana päivänä. Minua on riivannut halu heittää kaikkea vanhaa roinaa kasapäin roskiin ja kierrätyskeskuksiin, halu saada tilaa ympärilleni ja kaikki ruma, työhuoneen paperikasat, vaatekaapissa olevat mytyt, ylimääräiset astiat, parittomat sukat, yksittäiset tyynyliinat sun muut pois näkyvistä.

Kyllä, olen ollut siivoushullu. Viime vuosien aikana mielenkiinto taloudenpitoon on jostakin syystä laantunut, ihan viime aikoina en ole enää tuntenut mitään mielenkiintoa kotia kohtaan johtuen varmaankin siitä, että nämä seinät ovat ahdistaneet minua jo niin pitkään. Olen ajatellut, että jos pääsisin pois kotoa - siis oikeaan työelämään kodin ulkopuolelle - alkaisi pikkuhiljaa kodin laittaminenkin kiinnostaa. Mikäpä olisi sen mukavampaa kuin tulla töistä puhtaaseen, sievään kotiin ja viettää koti-iltaa miehen kanssa?

Miksi sitten näin yhtäkkiä minut on vallannut järjestelyintous? Huomaan ajattelevani paljon muuttamista. Omasta kodistahan olemme haaveilleet jo pitkään, mutta jotenkin sitoutuminen omaan kotiin ja asuntolainaan hirvittää, eikä tottapuhuakseen ole löytynyt tarvittavaa innostusta asunnon etsimiseen. Silti ajattelen muuttamista ja mietin kaappien sisältöä siihen malliin, ajattelen, millaisia huonekaluja kannattaisi nyt hankkia, että ne sopisivat sitten myös uuteen kotiin ja sitä rataa. Kallonkutistaja sanoisi, että kaipuu muutokseen minulla on erittäin vahva. Ja tottapa tuo puhuisikin. Kyllä, nyt on muutoksen aika, olen valmis siihen. Jotain täytyy tapahtua.

Sanon näin säännöllisin väliajoin. Sitten etsin töitä hullun vimmalla, lähetän hakemuksia ja käyn haastatteluissa, minut nujerretaan ja tyydyn taas osaani hetkeksi. Katselen kyllä eteenpäin, ja yritän, mutta muutosta ei tapahdu. Olen edelleen samassa pisteessä kuin valmistuessani yliopistolta kolmisen vuotta sitten - tietysti hieman kokeneempana ja vanhempana, mutta työelämän suhteen lähes keltanokkana. Uskon silti, että tällä odotuksella ja elämän pysähtyneisyydellä on jokin tarkoitus, ihan niinkuin kaikella on. Minua koetellaan, minun pitkäjänteisyyttäni testataan. Tämä valmistaa minua johonkin, josta en vielä tiedä.

Muutosta. Laitoin vihdoin parvekekukkia kolme kesää kestäneen harkinnan ja haaveilun jälkeen :D Onhan sitä jo siinäkin...