Solmuja
Tajusin eilen, että olen ollut koko aikuisikäni ajan enemmän tai vähemmän masentunut. Lukioiässä vakava masennukseni, joka liittyi syömishäiriöön, kesti parisen vuotta, sitten helpotti hetkeksi opiskelun ja seurustelun alkamisen myötä. Muutin miehen perässä eri kaupunkiin, masennuin uusista kuvioista, sama juttu, kun siitä parin vuoden päästä muutimme jälleen. Viimeisin masennuskauteni on kestänyt kolme vuotta, ja pahin aika siitä viime syksynä. Nyt huomaan taas toivottomuuden tunteen vallanneen minut ja koen olevani umpikujassa.
Masennus on saanut monet asiat pois raiteiltaan elämässäni. Pienimmätkin ongelmat ovat paisuneet vuoren kokoisiksi, enkä usko enää itseeni monessakaan asiassa. En laula enää, mikä on aina vakavamman masennuksen merkki.
Eilen tein rohkean teon, sanoin kaiken ääneen. Myönsin, että olen avuton, enkä jaksa yksin - en olekaan niin vahva, kuin olen aina ollut. Olen päättänyt hakea apua itselleni. Pohdiskelin aikaisemmin repäisemisen mahdollisuutta, mutta nyt en uskokaan, että on tarve niin radikaalille muutokselle. Ehkä riittää, että haen apua ja hoidan itseni kuntoon. Ehkä sitten kaikki palaset alkavat loksahdella paikalleen. Ehkä on jopa parempi, että elämäni pääpiirteissään pysyy tasaisen turvallisena, jotta voin rakentaa itseni sen päälle uudestaan.
Ne asiat, jotka ovat pitäneet minut kutakuinkin järjissäni, liittyvät pääosin urheiluun. Olen iloinen siitä, että olen jaksanut raahautua, vieläpä hyvillä mielin, lenkkipolulle ja kuntosalille ja kiinnostua syventymään lajeihini. Muut tärkeät asiat elämässäni ovatkin sitten jääneet lähes huomiotta: ystävät, työ, parisuhde, musiikki. On aika palata elämään ja hakea sille sisältö. Sisällöksi ei riitä tunti pari urheilua päivittäin, nettiaddiktio ja pieni hetki kumppanin kanssa iltasella. Minä tahdon elää sitä täyteläistä elämää, jota olen elänyt. Tahdon olla se elämäniloa ja energiaa pursuava pakkaus, jona minut on tunnettu. Tahdon keskittyä ihmisiin enkä itseeni. Tahdon rakastaa enkä murehtia. Tahdon taas olla minä.
7 Comments:
Voi, voi kuinka synkkänä Lyyde on... :( Vaikka se ei olekkaan sama asia, niin annan täältä sulle sellaisen etä halin ja rutistuksen. *halaa
Elämähän on pääosin täynnä neutraaleja tai negatiivisia asioita ja ne elämän iloiset hetket ovat kovin harvassa. Jos noita ikäviä tai pahoja asioita tulee eteen monta tai muuten vaan on otollinen hetki, niin on syvempi masennus saattaa vaania.
Omalla kohdalla tuollainen syvä surun hetkin koitti n. kolmisen vuotta sitten. Olimme juuri menneet vaimon kanssa naimisiin ja tuleet ihanalta kahden viikon häämatkalta Thaimaasta ja muutaman päivä tämän jälkeen vaimon isä sairastui äkillisesti ja kuoli alle kaksi päivää tämän jälkeen 49 vuotiaana. Tunne-mylläkkä oli aivan hirmuinen, sillä juuri kun oli onnensa kukkuloilla, niin yhtäkkiä elämämä näyttää kaikkein synkimmän puolensa. Ja vain viikko tästä eteenpäin nuorimmalla sisarellani todettiin kilpirauhasyöpä, joka kasvoi todella nopeasti ja hän joutui sairaalaan leikkaukseen. Vain viikko tästä eteenpäin samaisen sisareni poikaystävä teloi itseään armeijassa jonka seurauksena hän joutui aivojen magneettikuvauksiin ja hänellä todettiin kananmunan kokoinen kasvain aivoissa. Ja kaikki tämä tapahtui alle kuukauden sisällä... Sisko onneksi toipui hyvin leikkauksen jälkeen, mutta hänen poikaystävällään tilanne ei ole niin aurinkoinen. Häntä on operoitu kahteen otteeseen ja juuri kun kaikki näytti paremmalta häneltä löydettiin toiselta puolelta aivoja uusi kasvain. Taistelu on jatkunut nyt 3 vuotta ja tulevaisuus ei näytä kovin hyvältä, mutta niin kauan kuin on toivoa, on myös elämää..
Meidän perheen elämä meni aivan täydellisesti sekaisin appiukon kuoleman jälkeen. Vaimo oli suunitellut lähtevänsä Englantiin opiskelemaan ½ vuodeksi ja oli jo perumassa tätä reissua, mutta keskustelimme, että jos hän nyt peruisi tuon reissun niin myöhemmin se varmaan olisi sitten vaikea tehdä ja niinpä hän sitten lähti Englantiin ja minä jäin kotiin.
Purin kaiken tarmoni töihin ja tein älyttömiä 12-14 tuntisia työpäiviä ja kävin vain kotona suunnilleen nukkumassa. En halunnut ajatella mitään asioita ja siirsin niiden miettimistä vain eteenpäin kunnes sitten koitti se hetki, että en enää jaksanut ja olin ihan sekaisin. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja sain palautettua elämän normaaleille urille, mutta helppoa se ei kyllä ollut. Mutta nyt aina, kun mulla alkaa murhedittaa jokin asia, mietin, että asiathan voisivat olla niin paljon pahemminkin.
Hyvä asia on mun mielestä se, että sä olet antanut itsellesi periksi, että sä et jaksa tätä nyt yksin. Monesti sitä vaan taistelee ja taistelee yksi, kunnes on niin poikki, ettei edes jaksa hakea apua mistään. Yhdessä siitä masennuksesta ja murheesta on niin paljon helpompi päästä eroon ja toipua.
Mä en osaa antaa sen parempia neuvoja sulle mitä sun pitäisi tehdä, siihen mä olen väärä henkilö. Mutta jos haluat kirjoitteluseuraa tai muuta, niin tiedät kyllä mikä mun osoite on. Voimia ja tsemppiä sulle ja kyllä me se vanha Lyyti sieltä vielä takaisin saadaan, siitä olen ihan varma.
:-s :-s
Martzi
Kiitos Martzi. :)
Kamalia asioita olet kokenut. Niin on moni muukin. Minulla sen sijaan ei ole juurikaan vastavia suruja elämässäni ollut, kaikki on hyvin ja puitteet mitä mukavimmat. Siksipä tämä ahdistaakin niin kovin: arvaa, haluanko valittaa ja murehtia, kun mikään ei oikeasti ole vialla??!! Tiedän, että myöskään minussa ei ole mitään kamalampaa vikaa, ja silti - olen niin hyödytön, kelpaamaton, onneton, huono, ruma, kykenemätön ja mitä kaikkea. Sitä tunnetta on hankala selittää.
Sitä on masennus. Se kumpuaa jostakin selittämättömästä, eikä sille voi mitään, vaikka kuinka päättää ja analysoi ja järkeilee. Jotenkin jopa toivoisin, että minulla olisi oikeasti joku konkreettinen syy, jonka vuoksi olla surullinen. Suru on mielestäni asia, joka kuuluu ihmiselämään ja voi olla loppujen lopuksi jopa kaunista.
Olen ajatellut, että mun kohdallani tämä voisi olla jopa ihan puhtaasti fyysinen (neurologinen) vaiva. Masennuksen, samoin kuin anoreksian taustallahan voi olla serotoniiniaineenvaihdunnan häiriö. Ajattelinkin, että jos nyt ensi viikolla saisin hilattua itseni mieheni avustuksella lääkärille ja mietittäis tätä. Jos ongelma ei ratkea lääkehoidolla, otetaan käyttöön järeämmät aseet. :)
Katsellaan. Olo on jo paljon parempi, kun sain eilen ladottua kaiken saastan itsestäni sanoiksi ja itkuksi. Sitä kun ei ole pitkään aikaan pystynyt tapahtumaan. Kai tämä on jo askel eteenpäin.
Kiitos kun välität. /sydän/
Tsemiä Lyde myös täältä,
toi on kumma juttu, ihmiset näyttävät niin neutraaleilta, kun niitä ulkopuolisena katselee. Suurimmalla osalla on kuitenkin myös noita todella vaikeita asioita, joita elämässä kohdannut.
Kyllä kuulosti hurjalta Martzinkin elämänvaiheet, huh huh. Tsemppiä sinnekin.
Lyyti, toivottavasti kaikki kääntyy paremmaksi :-s
GPV
Nii-in, kaikki ei aina ole sitä, miltä ulospäin näyttää. Tällaiset asiat eivät myöskään ole niitä, joista ihan ensimmäisenä kellekään puhuisi. Sitä vaan yrittää viimeiseen asti pärjäillä. Vaatii aika paljon, että uskaltaa tunnustaa, että nyt on oikeasti hätä. Mulla vielä painaa se, että olen tottunut itse olemaan aina se olkapää, johon kaikki nojaavat ja se vahva, joka jaksaa aina - muidenkin taakkojen alla.
Itseasiassa olen ihan mielelläni se, mutta täytyypä myöntää, että joskus vain kaipaisi, että joku tajuaisi myös kysyä, että mitä Lyyti sinulle kuuluu, miten menee?
Eli kiitos empatiastanne, se oikeasti merkitsee minulle paljon. :-s
Se on hirveän helpottavaa kun saa itselleen myönnettyä että asiat eivät ole kunnossa. Siitä se kait sitten voi alkaa, se paraneminen. Muutenhan sitä vaan hautoo märkivää haavaa ja syö disperiiniä siihen kipuun.
Ja nyt se on sitten otettu, matkan ensimmäinen askel.
Iso halaus ja paljon suukkoja kannustushuutojen saattelemina-
-unaz-
Rakas ystävä, tiedän tunteesi paremmin kuin arvaatkaan ja toivon todellakin että saat asiasi toimimaan. Avun hakeminen on ensimmäinen askel kohti parempaa kokonaisuutta. Hävettää ajatella että olet niin monta kertaa kuunnellut ongelmiani ja itse en pysty välttämättä samanlailla auttamaan! Tiedät kuitenkin että vaikka en sitä sano, autan kaikin mahdollisin puolin.
-T-
Voi hyvänen aika, tarkoitukseni ei siis todellakaan ole vielä kaiken tän vuodatuksen lisäksi syyllistää ystäviäni!!! Ei ikinä missään tapauksessa. Anteeksi.
Mulle on kunnia-asia olla aika monen olkapää ja uskottu. Tiedän, että minun vahvuuteni on siinä; kyvyssä kuunnella ja empatiseerata. Se ominaisuus minussa on edelleenkin ystävieni käytettävissä, ja olen hyvilläni siitä, että monesti toisten huolien miettiminen vie ajatukseni pois omista (olemattomista) murheistani.
Tuntuu kamalalta olla tämän kerran niin avuton. Mutta pian olen taas vahvoilla, uskon, että ongelman tiedostaminen ja siitä puhuminen (vihdoin!) auttaa jo pitkälle alkuun. :)
Lähetä kommentti
<< Home