Jatkuvaa nalkutusta

Tänään kummastelen naisia, jotka jaksavat naputtaa naputtamisesta päästyään. Aiheen mieleeni kirvoitti rakas äitini, joka on tuntemistani nalkuttajista ehkä toiseksi pahin. Nalkutus kohdistuu aina isään, joka kylläkin osaa halutessaan olla raivostuttava, mutta yleensä saa napinan osakseen ihan ilman mitään ulkopuolisen tarkkailijan järkeenkäypää syytä. "Jäkä jäkä jäkä..." Kaikkein ärsyttävintä isässä on se, kun hän alkaa kyllästymään äidin naputukseen ja lakkaa sitten vastaanottamasta yhtään mitään sanottavaa: ei vastaa enää sanallakaan mihinkään normaaliinkaan kysymykseen tai asiaan. Vastauksena joka asiaan on syvä hiljaisuus.
Niinkuin toista ei olisi olemassakaan.

Pahin nalkuttaja on "paras ystäväni" (jos tuolla tavalla voi ystäviään enää aikuisiässä luokitella; joka tapauksessa, naisystävistäni se kaikkein lähimmäksi päässyt sydänystävä) joka nalkuttaa miehelleen jatkuvalla syötöllä. Ikinä vielä en ole havainnut tässä miehessä tai hänen käytöksessään oikeasti mitään niin hälyyttävän väärää tai moukkamaista, että ystäväni pitäisi oikeasti hävetä häntä ja naputtaa ja oikaista ja opettaa. Tunnen usein paitsi sääliä miesparkaa kohtaan (miten hän aikoo jaksaa kuunnella tuollaista koko loppuikänsä) , myös ärtymystä ystävääni kohtaan (miten hän voi kohdella kaikkein rakkainta ihmistään tuolla tavalla alentaen) ja ihan silkkaa ihmetystä siitä, miten he eivät tajua, että kaikilla - myös pariskunnan seurassa aikaansa viettävillä ihmisillä - olisi paljon mukavampi olo ilman sitä jatkuvaa käyttäytymissääntöjen jakelemista. Ehkä vielä jollakin tavalla ymmärtäisin, jos mies oikeasti käyttäytyisi moukkamaisesti, kaivelisi nenäänsä tai piereskelisi tms. "Jäkä jäkä jäkä, napunapunapu..."

Millainenkohan sitä itse oikein on? Olisi varmaan aika herättävä kokemus nähdä itsensä arkielämän puuhissa joltakin videolta... Toisaalta, olen kyllä monesti kysellyt mieheltäni, millainen nalkuttajanainen minä olen (aina edellä mainitun pariskunnan tavattuamme...) eikä hän ole vielä valittanut. Kyllä minäkin nalkutan, myönnetään, mutta en myönnä sitä, että olisin vastaavanlainen pirttihirmu kuin äitini tai ystäväni. Toivottavasti en ole. Enhän ole, enhän? ENHÄN? Onneksi mieheni käytöstavat ovat silkkaa kultaa, ainakin siinä suhteessa olen hänestä valtavan ylpeä. Eikä tarvi naputtaa.

Ihmisissä oleva tyytymättömyys kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan on valtava ilmiö. Miten paljon omaa ja läheistensä elämänlaatua voisikaan parantaa ihan vaikkapa vain pitämällä suunsa joskus kiinni ja jättämällä muutaman lauseen lausahtamatta. Minä voisin aloittaa elämänlaadun parantamisen vaikkapa sillä, että en enää haukkuisi itseäni rumilla sanoilla ääneen (vaikka joskus ajattelisinkin itsestäni ikäviä ajatuksia.) Joskus minulle on sanottu, että olisi mukavampaa, jos en nimittelisi itseäni. Olen samaa mieltä.