Itsesäälipostaus

Huokaus. On niin paha olla. Käsittämättömän paha, enkä oikein tiedä, mistä se johtuu.

Olen Oulussa viikon reissulla. Odotin matkalta aika paljon, kun kerrankin olen pitkän tovin täällä. Olisi aikaa tavata ystäviä. Mitä ystäviä? Näköjään en olekaan niin suosittu tapaus kuin luulin. Kaikki ovat tietysti työssäkäyviä ja jokaisella olisi aikaa periaatteessa vain iltaisin, käytännössä ei silloinkaan. Treffejä kyllä sovittiin, mutta tuossahan nuo tuntuvat peruuntuvan jokainen. Olenpa siis kaikki illat isän kanssa kahdestaan kotona, aika kuollutta.

Olen ajatellut ystävyyssuhteitani. Useimmat niistä ovat täysin kuolleessa tilassa, mikäli itse en ole aktiivinen ja pidä yhteyksiä. Kun olen aikani pitämättä, ei kenestäkään kuulu mitään. Ovatko suhteeni siis harhaa? Tuntuu, että minua tarvitaan vain silloin, kun ystävilläni menee huonosti. Minä kuuntelen ja lohdutan ja yritän auttaa. Miksi kukaan ei raportoi, jos elämään kuuluu jotakin tosi kivaa? (On onneksi muutama ihana poikkeusihminenkin, pus!)

En ole nukkunut taas aikoihin kunnollisia yöunia ja sen kyllä huomaa. Olen itkuinen ja ärtynyt ja pikkasen masentaakin. Kohta masentaa varmaan isosti, ellen keksi nyt jotakin piristystä. Huomaan ajattelevani tätä viikkoa lähinnä negatiivisena - sen lisäksi, että kasaan tässä seuraaville viikoille karseaa työlastia, kerään myös kiloja, kun en pääse liikuntarutiineihini ja kun ei tekemistäkään ole, syön vaan koko ajan. Pitikin tulla tänne. Paska kaapunni.

Noh. Huomenna käyn salilla. Jossakin vaiheessa ajattelin hiihtää jos itsestäni irti saan. Nukkuakin yritän, toivottavasti uni tulee. Viime yönä sen hetken kun nukuin, näin kamalaa freudilaista äiti-unta. Liekö johtunut siitä, että olen äidin kanssa nyt tiiviisti yhdessä. Unessa äiti haukkui perseeni selluliittiseksi ;) Sellujen todellisuudesta en sitten tiedä - kun tulin kotiin, äiti sanoi välittömästi, että oletpas laiha ja vei minut kebabille :D

Tekee mieli sokeria. Menisköhän keksipurkille...